Peter von Bagh: Lajien synty. Elokuvan rakastetuimmat lajit.
WSOY 2009. 559 sivua.
Outi Heiskanen: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika.
Otava 2009. 199 sivua.Saatamme hyvinkin elää niitä päiviä, jolloin elokuva alkaa pikku hiljaa taide- ja viihdemuotona kadota historian hämärään. Ensi vuonna Hollywoodissa valmistuu arviolta vain noin 400 pitkää elokuvaa, kun viime vuonna ensi-iltoja oli vielä yli 600. Pankkien lainananto tuotantoyhtiöille, joiden vastaus lamaan ovat aina vain suurempien budjettien elokuvat, on romahtanut vuodessa kolmannekseen entisestä.

Dvd-myynti on jatkuvassa laskussa, kiitos rehottavan piratismin, eikä blu-ray ole lyönyt itseään läpi. Hollywood-pomoja on potkittu palleiltaan ennätysvauhtia. Yhdellä lauseella: elokuvabisnes on ehkä historiansa suurimmassa kriisissä.

Siksi on niin lohdullista avata kaksi kirjaa, jotka kertovat ajasta, jolloin kaikki oli toisin. Peter von Baghin tuorein järkäle Lajien synty esittelee toistasataa lajityyppielokuvaa ja Outi Heiskasen

Elohuvia kotimaisten elokuvateatterien kulta-ajan 1960-luvulle saakka. Molemmat ovat oivia esimerkkejä siitä, että elokuvakirjat ovat vahvasti hengissä.

Peter von Baghin työteliäisyys on äimistyttävää. Vain kaksi vuotta sitten von Bagh julkaisi sekä Vuosisadan tarinan, joka oli mammuttimainen dokumenttielokuvan historia, että Tieto-Finlandialla palkitun Sinisen laulun, joka oli itsenäisen Suomen taiteiden historia.

Laakereillaan Petteri ei ole jäänyt lepäilemään, sillä nyt vuorossa on genre- eli lajityyppielokuvan historia. Isokokoisia, kahdella palstalla tekstiä juoksuttavia ja runsaskätisesti kuvitettuja sivuja on peräti 559. Nostan kuvitteellista hattuani korkealle.

Von Bagh on kansallisaarre, sillä maailman mittakaavassakin hän on elokuvan tuntija ja rakastaja vailla vertaa. Hän on Helsingin yliopiston elokuvahistorian professori, mutta ylpeilee uusimman kirjansa esipuheessa, että ”yhtään kirjoistani ei koskaan voida ottaa kurssikirjoiksi”. Ylivertaisesta tietämyksestään huolimatta Petteri ei siis ole snobi vaan saarnaaja, jolle elokuva on taidemuotona pyhä.

Lajien synty lainaa nimensä Charles Darwinin länsimaisen kulttuurin perusopukselta, eikä aivan perusteetta. Se kertoo 147 esimerkkielokuvan kautta, missä olosuhteissa mikäkin elokuvan laji on syntynyt, miksi se on tietyissä oloissa ollut suosittu ja mitä se kertoo ajasta, tekijöistä ja yleisöstä. Elokuva on sekä yhteiskunnan peili että sen muokkaaja. Von Baghin metodi on sama, jolla hän kuvaa rakkaimpien tekijöidensä työtä: ristivalotus. Laatusanoja von Bagh ei enää vyörytä yhtä hengästyttävään tahtiin kuin joskus ennen, mutta yhä hän osaa haltioitua elokuvan edessä ja vetää lukijan tunteeseen mukaan.

Lajien synty on tekijänsä magnum opus. Sen näkemyksellisyyttä on kenenkään mahdoton ylittää.

Outi Heiskasen hieno kirja puolestaan kertoo, missä niitä elokuvia Suomessa tavattiin katsoa ennen multiplex-teatterien aikaa. Kirjoittaja summaa itse kirjansa osuvasti ”yhteiseksi muistikuvaksi suomalaisesta leffaglamourista, kotoisesta teatteriarkkitehtuurista sekä ennen muuta 1940- ja 1950-luvuilla kukoistaneen elokuvakulttuurin

synnyttämistä kollektiivisista kokemuksista”. Komea kuvitus vie aikaan, joka ei koskaan palaa, mutta joka onneksi on ikuistettu näiden kansien väliin.

JUHA VIRKKI