Jörn Donner: Bergman:
muistelma. Suomentanut
Raija Mattila.
Otava 2009. 215 sivua.Jörn Donnerista puhuttaessa harva muistaa, että hänet palkittiin parhaasta esikoisohjauksesta vuoden 1963 Venetsian filmijuhlilla. Vaikka Donner on ohjannut elokuvia aina tähän päivään saakka - viimeisimpänä erinomainen Kuulustelu -, poikkeuksellisen lahjakkaana elokuvantekijänä häntä ei ole pidetty. Ei pidä muuten Donner itsekään.

Pohjoismaissa on yksi elokuvantekijä, jonka varjoon Donner on aina jäänyt: Ingmar Bergman. Elokuvakirjoittajana Donner on häntä ylistänyt, tuottajana järjestänyt rahoituksen suureelliselle Fanny & Alexander -projektille ja ollut siinä sivussa ystäväkin. Suhde on kuitenkin ollut jännitteitä täynnä, ja siksi Donnerin Bergman: muistelma on niin kiinnostava kirja.

Heti alkuun Donner ilmoittaa, ettei kyseessä ole elämäkerta vaan kuvaus hänen omasta suhteestaan Bergmaniin, tämän elokuviin ja Ruotsiin. Minä-muodon Donner on hylännyt ja kirjoittaa itsestään J:nä, mikä lukijasta alkuun tuntuu pompöösiltä mutta lakkaa pian häiritsemästä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Donner analysoi itseään yhtä armottomasti kuin muitakin kirjansa hahmoja. Ja Bergman-muistelmasta muodostuu lopulta myös Donnerin kirjallinen omakuva.

Bergmania viitisentoista vuotta nuorempi Donner näki ensimmäisen Bergman-elokuvansa jo koulupoikana. Muutettuaan Ruotsiin 1960-luvun alussa Donner toimi Dagens Nyheterin elokuvakriitikkona ja kirjoitti ensimmäisen kirjansa Bergmanista jo vuonna 1962. Seuraavalla vuosikymmenellä Donner veti Ruotsin elokuvainstituuttia, joka oli taustalla monessa Bergman-tuotannossa. 80-luvun taitteessa syntyi sitten Fanny & Alexander, jonka rahoituksen kokoonjuoksemisen Donner katsoo suurimmaksi ansiokseen. 90-luvun lopulla Donner vielä ohjasi dokumentin 80-vuotiaasta Bergmanista.

Kovin läheinen ystävyys ei Donnerin näkökulmasta ollut. Donner ei koskaan kuulunut Bergmanin sisäpiiriin - eikä sinne halunnutkaan. Elämä ja ihmiset olivat Bergmanille taiteellista materiaalia ja taiteilija kuin kannibaali. Parempi siis pysyä hieman etäällä.

Donnerin kirjan kolmas päähenkilö on Ruotsi, johon hänellä on aito viha-rakkaussuhde. Ruotsissa kunniansa saavat kuulla politikointi, jonka seurauksena Donner jätti Ruotsin elokuvainstituutin muuttaen takaisin Suomeen, ja veroviranomaiset, jotka piinasivat sitkeästi Bergmania 70-luvulla. Ruotsalaisuus näkyy Donnerin mukaan Bergmanin elokuvissa niiden sisäänpäinkääntyneisyydessä: näissä kamarinäytelmissä ulkopuolista maailmaa ei ollut olemassakaan. Niinpä Bergmanista on turha etsiä mitään poliittista.

Pedanttista Bergman-elämäkertaa odottaville Donnerin muistelma on pettymys. Toisesta näkökulmasta katsottuna tämä on onni, sillä Bergman-elämäkerran voi kirjoittaa melkein kuka vain, tällaisen muistelon ainoastaan Jörn Donner.

Juha Virkki