Kuvaaja: Otava

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär. Suomennos Kaijamari Sivill.
678 sivua. Otava, 2009.Tässä hän on. Joyce Carol Oates. Tuottelias. Kiitetty. Luettava. Akateeminen. Takana kymmeniä teoksia, kymmenien vuosien ura. Romaaneja, novelleja, näytelmiä, kritiikkiä, lastenkirjoja. Pulitzer, National Book Award, Nobel-ehdokkuus. Ja nyt sitten suuri romaani. Aikamme kertomus.

Oates on amerikkalaisen nykyproosan kirkkaimpia tähtiä. Haudankaivajan tytär on yhdeksäs häneltä suomennettu teos.

Romaani alkaa sieltä mistä Amerikkakin: natsi-Saksaa paenneiden laivasta, New Yorkin satamasta. Uuden ajan alusta. Ensin on perhe, sillä tämä romaani on perhetragedia pahimmasta päästä. Schwartit pakenevat Hitleriä uuteen maailmaan. Kun laiva rantautuu New Yorkiin, syntyy kolmas lapsi, Rebecca. On uuden alun aika.

Mutta ei se niin vain käy. Isä-Jacob, entinen matematiikanopettaja, joutuu ottamaan työn haudankaivajana. Perhe muuttaa murjuun hautausmaan laidalle.

Äiti, ennen pianoa soittanut kaunotar, lamautuu. Lapset ovat hunningolla. Pian ennen ylempään keskiluokkaan kuuluneet Schwartit ovat ei-ketään: köyhiä, yksin, surkeita, uutta kieltä taitamattomia. Elämä on sisäänpäin kiertyvä spiraali. Sitten ilmestyvät hakaristit oveen.

Romaanin alku on perheen tuskaa. Kieli, menneisyys ja viimeinenkin identiteetin ripe on hylätty. Jäljellä on vain isä-Jacobin terrori ja kurjuuden ultimatum, sekä odotusten horisontissa väijyvä käänne pahimpaan.

Käänne tulee, kun pitkään odotettu Euroopan-laiva, mukanaan sukulaiset, käännytetään takaisin kuolemaan. Kaikki murtuu, huomista ei enää ole, ei syytä elää. Seuraa tragedia, joka päättää vanhan elämän ja aloittaa uuden tarinan. Sen tarinan pääosassa on haudankaivajan tytär, Rebecca aka Hazel Jones.

Oates on kirjoittanut suuren romaanin: kokonaisen tarinan, jossa on vahvoja henkilöitä, kehityskaaria, vääryyksiä, jännitystä ja epäreiluja loppuja. Hänen maailmaansa voi muuttaa hetkeksi asumaan. Se on kirpeä ja piinaava, jää kaihertamaan.

Yhtä tuhoa paetaan ja toiseen suistutaan. Oates näyttää, miten mahdotonta on elämä ilman identiteettiä, ilman omaa tarinaa.

Haudankaivajan tyttäressä luodaankin tarinoita, aloitetaan alusta. Romaanissa on ovela rakenne. Kaikki kertautuu. Väkivalta, pako, vaiettu menneisyys. Selviytyminen on kykyä luoda oma tarinansa.

Oatesin tekstin voima on paljolti kielellistä, ja Kaijamari Sivillin suomennos tavoittaa sen loistokkaasti. Oates sukkuloi henkilöiden mielenmaisemiin, kuvitelmiin ja tajuntojen virtoihin, mutta on samaan aikaan konkreettinen, aistillinen, käsinkosketeltava. Tästä syntyy parhaimmillaan vahvaa tekstiä.

Haudankaivajan tytär on ladattu suurilla tunteilla, hyvässä ja pahassa. Me tunnistamme ne. Pienen tytön, joka odottaa serkkuaan ja puristaa kaatopaikalta pelastettua nukkea. Pienen pojan, jota isä paiskoo seinään. Naisen, joka kuuntelee radiosta pianonsoittoa, entistä elämää, osaamatta enää itkeä.

Tunteet ovat Oatesin romaanin vahvuus ja heikkous. Ylenpalttinen tunteikkuus tekee varsinkin romaanin alusta melkoista melodraamaa: mustavalkoista ja varsin pateettista. Onneksi tarina vetää lukijan tunteiden suosta, ajassa eteenpäin, aina lopun kirjeenvaihtoon, joka sinetöi tragedian.

Melodraamasta huolimatta Haudankaivajan tytär on upea romaani. Siinä on koko Amerikka. Menneisyydet ja uudet alut, jazz-kapakoiden savu ja vetoisat bussit. Rakkaus, pelko ja rakkaus. Pienet kaupungit ja suuret valinnat.

Leena-Kaisa Laakso