Kari Häkämies Kuvaaja: Tarja Särkkä

KirjatEsikoiskirjailijalle annetaan usein neuvo, että hänen on parasta kirjoittaa siitä, minkä hyvin tuntee. Muumimamma taas muistutti Muumilaakson tapahtumista kirjoittavaa Niiskuneitiä siitä, ”että parhaissa kirjoissa liioitellaan aina hiukan”.

Kotkalaissyntyiselle, oikeus- ja sisäministerinä toimineelle Kari Häkämiehelle jonkun olisi pitänyt antaa Muumimamman neuvo. Häkämiehen esikoisdekkari Rehellisenä tunnettu on tunnollisesti kirjoitettu dekkari, jossa yksityiskohdat ovat varmasti paikallaan. Tapahtumat sijoittuvat politiikan maailmaan, mutta siitä kirja ei tarjoa lukijalle juuri mitään uutta sellaista, mitä ei iltapäivälehtien tai Seiskan sivuilla olisi jo kerrottu.

Aamulehden haastattelussa Häkämies sanoi, että avainromaanin kirjoittaminen olisi ex-poliitikolta halpahintaista. Epäilemättä, mutta samalla se on painavin syy, miksi ex-ministerin kirjaan tarttua. Nyt lukija pettyy.

Häkämiehen kirjassa oikeusministeri Jussi Hananen löytyy asunnostaan kuolleena. Tapaus vaikuttaa onnettomuudelta, mutta perin epäilyttävältä sellaiselta. Keskusrikospoliisin kokeneen tutkijakaksikon Heikki Söderin ja Matti Jorosen tutkimuksissa rikokselle alkaa paljastua motiivi jos toinenkin: naisjuttuja, talousrikoksia, kiristystä?

Häkämiehen esikoisessa riittää aineksia. Tutkijat (ja lukija yhtä lailla) ovat harhapoluilla pitkän matkaa, kunnes syyt tapauksen taustalla vihdoin aukeavat. Henkilökaarti on laaja. Lukijan kannalta ei ole kovin tyydyttävää, että osa kiinnostavimmista päähenkilöistä unohtuu loppuratkaisuissa. Niin ehkä tapahtuu todellisissa rikoksissa, muttei hyvissä rikosromaaneissa.

Häkämiehen sankarikaksikossa Söderissä ja Jorosessa ei heissäkään ole turhaa karismaa. Söderiin luodaan kolmiulotteisuutta aktivistijengissä puuhaavan tyttären ja kotikaupungissa Kotkassa asuvan ikääntyvän isän kautta.

Poliisityön kuvaus tässä romaanissa on aivan liian rehellistä: todellisuudessakin se lienee pelkkää palavereissa istumista tai Mondeossa postaamista. Hyvän dekkarin merkki ei ole, että lukijaa jännittää eniten se, onko seuraavassa palaverissa teksaspullaa, viinereitä vai jopa lusikkaleipiä.

Jos Rehellisenä tunnetun sankarit ovat arkisen harmaita, samaa ei voi sanoa kirjan naishahmoista. He ovat ohuita - paitsi se yksi, joka sattuu olemaan lihava.

Odotin Häkämieheltä myös rankempaa mediakritiikkiä, koska tällainen kaunokirjallinen teos on oiva paikka esittää, miten politiikan medioituminen on johtanut isänmaan asioiden hoitamisen sivupoluille. Toki kirjasta löytyvät tutut heitot kesätoimittajakolumnisteista ja iltapäivälehtien ”lööppi on tärkeintä, joku muu siivotkoon jäljet” -toimintapolitiikasta. Ex-ministerin näkökulma olisi juuri Häkämiehen tapauksessa ollut kiinnostava.

Parhaiten Häkämiehen romaanissa toimii sen Kotkan ikävä. Pääkaupunkiseudulle työn perässä muuttanut Söder istuu lopussa Tiutisessa, katselee merelle ja ihailee kaiken kauneutta.

Juha Virkki