Trilogian päätös on kepeyttä, taidetta ja itsen etsintää
19.6.2010 0:00
Hannu Väisäsen Kuperat
ja koverat -romaani
on trilogian päätösosa.
Kuvaaja: Otava
Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat.
431 sivua. Otava 2010.Hannu Väisänen. Kuvataiteen Ars Fennica -palkinto, taiteen valtionpalkinto. Esiintymisiä, esseitä. Asuu Ranskassa. Romaanikirjailijana Väisänen debytoi 2004. Jo toinen romaani Toiset kengät (2007) toi Finlandia-palkinnon.
Kuperat ja koverat on Väisäsen romaanitrilogian kolmas osa. Se jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Nyt matkataan Oulusta Savonlinnaan taidelukioon ja sieltä pääkaupunkiin. Päähenkilönä on edelleen Antero, Väisäsen fiktiivistetty alter ego.
Romaanin alussa on nuori mies, haljennut varpaankynsi, upea rapistunut Rauhanlinna. Elämä taidelukiossa on bileitä, keskustelua, ystävyyttä ja pyrkimystä sinne jonnekin, suurempaan.
Antero käy Helsingissä pääsykokeissa. Päällä on itse tehty kaftaani. Työn malliksi löytyy vain laatikkomaista ja viivasuoraa. Muilla on enemmän.
Väisänen kiteyttää herkullisesti nuoruuden uskalluksen ja epävarmuuden, toiseuden ja pyrkimyksen olla samaa.
Väisäsen teksti on visuaalista, metaforista. Konkreettisista kuvista tulee symboleita jollekin
suuremmalle: varpaankynsi on elämä, laatikkomaisuus olemisen rajoittuneisuus. Tekstin voima on yksityiskohdissa, kuvissa. Konkreettisesta siirrytään sisäiseen todellisuuteen.
Ja elämä vie. Pian ollaan pääkaupungissa. Anteron opiskelupaikka on puisevahko grafiikan laitos, mutta kaupunki ympärillä lumoaa. Helsinki on unenomainen: kortteereita, taidesalonkeja, seurapiirejä. Flaneerausta, rahapulaa, seksuaalisuuden etsintää.
Romaanin edetessä tekstin tyylikin muuttuu. On kuin Antero irtoaisi maan pinnalta. Kuvatusta maailmasta tulee äärimmäisen subjektiivinen, ajoin sumea, ajoin kirkasta valoa täynnä.
Väisäsen teksti vie mennessään. Ironia ja keveys luovat kuitenkin etäisyyttä. Välillä on hankala eläytyä.
Vahvimmillaan Väisänen on kuljettaessaan Anteron kauas pois. Kriisin hetkellä Antero palaa kotiin: Ouluun, missä veljet istuvat sanatta pöydän ympärillä, tehtaat sylkevät savua ilmaan ja isä huolehtii omistaan.
Kotiinpaluun kuvauksessa on juurevuutta ja elämisen tunnetta, mikä muusta tekstistä ajoittain uupuu. Siinä tiivistyy läheisyys ja omana itsenä olemisen vaikeus, hienosti.
Viivasuorasta ollaan kaukana. Tämä todellisuus on kupera ja kovera.
Leena-Kaisa Laakso
