Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet.
342 sivua. Tammi 2010.Leena Lehtolaisen yhdestoista Maria Kallio -dekkari antaa aiheen helpotuksen huokaukseen. Viime vuonna ilmestynyt Henkivartija, joka saattoi aloittaa uuden sarjan, ei ollut Lehtolaista parhaimmillaan. Nyt hän on taas tutulla maaperällä Espoossa, työyhteisössään ja perheessään.

Minne tytöt kadonneet -dekkarissa Maria on ollut kouluttamassa afganistanilaisia naispoliiseja ja joutuu Afganistanin-vierailullaan keskelle pommi-iskua. Kotimaassa hän taas palaa Espoon poliisilaitokselle, nyt epätyypillisten rikosten yksikköön.

Marian Iida-tyttären suosimasta Tyttökerhosta, jossa tytöt saavat olla taustastaan riippumatta ihan rauhassa, on kadonnut kolme nuorta maahanmuuttajatyttöä ja pian neljäs löytyy surmattuna. Onko tapauksilla jotain yhteistä?

Muslimimaahanmuuttajat eivät ole juuri näkyneet kotimaisessa kirjallisuudessa. Anja Snellmanin Parvekejumalat oli räväkkä avaus, ja nyt aiheeseen tarttuu Lehtolainen. Molempien kirjojen ytimessä ovat erityisesti nuorten musliminaisten oikeudet, joista islamilla ja länsimaisella materialismilla on hyvin erilaiset käsitykset. Keskeinen symboli tässä kysymyksessä on huivi.

Maria Kallio joutuu katoamisia ja surmatyötä selvittäessään puun ja kuoren väliin. Vainoa Suomeen paenneet muslimiperheet ovat tiiviitä yhteisöjä, joilla on vain uskontonsa, kulttuurinsa ja perheensä. Niistä he pitävät kiinni. Suuri osa suomalaisista taas ajattelee, että maassa maan tavalla: ihmisarvon täyttymys on vapaus. Poliisin pitäisi kyetä tasapainottelemaan mustavalkoisen asetelman välitilassa.

Lehtolainen ei pyri menemään nuoren musliminaisen nahkoihin, vaan kuvaa tilannetta Maria Kallion näkökulmasta. Sisäänpäinkääntyneet maahanmuuttajaperheet pelkäävät kroonisesti oleskeluluvan menettämistä. Toisella laidalla mamu-kriittiset ryhmät mellastavat vapaasti erityisesti internetissä. Asetelma on kaikkea muuta kuin tasapainoinen.

Lehtolainen hallitsee vaativan kuvion hyvin. Hänen maailmassaan on tilaa myös harmaan eri sävyille. Perusongelma ei silti ratkea, kuten ei todellisessakaan maailmassa. Pelolle ja vihalle löytyy aina tilaa.

Lehtolainen tuo mainiosti poliisitutkimuksen rinnalle myös sosiaalisen median vaikutuksen siihen. Huhut liikkuvat netissä salaman nopeudella ja ne ovat sekä informaatiokanava että työtä vaikeuttava tekijä myös poliiseille.

Lehtolainen kirjoittaa tapansa mukaan nasevan juoksevasti ja kuvaa osuvasti keski-ikäistynyttä työporukkaa, johon kirjassa tulee myös uutta verta eli edesmenneen Strömin tytär.

Alkuun koukkaus Afganistaniin tuntuu turhalta sivujuonelta, mutta lopussa sen jo hyväksyy: maailma on meillä Suomessakin läsnä aivan toisella tavalla kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Lintukotoon ei ole paluuta.

Juha Virkki