Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone.
302 sivua. Otava 2010.Matti Yrjänä Joensuu on kotimaisen dekkarin isähahmoja, jonka teoksiin viitataan silloin, kun puhutaan dekkarista vakavasti. Joensuun dekkareilla on sosiaalinen omatunto, ne ovat psykologisesti tarkkoja ja niillä on myös kirjallista arvoa.

Harjunpää ja rautahuone käynnistyy tylysti kotihälytyksellä, jossa pieni vauva on kuollut. Luvun mittainen kohtaus on mestarillisesti ajateltu ja kirjoitettu. Sitä seuraa toinen yhtä väkevä luku, jossa Paappa nöyryyttää aikuista tyttärenpoikaansa. Kolmannessa luvussa tarkastellaan surmapaikkaa kärpäsen näkökulmasta.

En osaa sanoa, onko se helpotus vai pettymys, kun Timo Harjunpää pääsee vihdoin tositoimeen eli selvittämään keski-ikäisen yksinäisen naisen surmaa. Tuolloin kirja nimittäin loksahtaa rikosromaanin tutuille raiteille, joille joensuulaista sävyä antavat Harjunpään pohdinnat elämästä ja kuolemasta.

Harjunpään ja rautahuoneen teema on seksuaalinen väkivalta tai ehkä pikemminkin seksin väkivaltaistuminen. Kirjan päähenkilö Harjunpään ohella on nuori hieroja Orvo, joka toimii myös maksullisena miehenä. Hänen asiakkaitaan ovat hyvin toimeentulevat naiset, jotka eivät halua ukkoa nököttämään sohvannurkkaan.

Orvo saa asiakkaakseen myös ratsastusonnettomuudessa vammautuneen nuoren Neean, johon hän rakastuu. Herkän nuoren miehen onnen tavoittelu kuitenkin mutkistuu, kun hänen DNA:taan löytyy surmatun naisen kotoa.

Joensuu osoittaa jälleen hallitsevansa useamman sävellajin. Alun tylyydestä hän sujahtaa tiheään ja mustalla huumorilla silattuun poliisiarjen kuvaukseen sekä hieman yllättäen myös nuoren rakkauden aistilliseen kuvaukseen. Turhaan sinisilmäisyyteen Joensuu ei tietenkään sorru, sillä hänen maailmassaan paha koskettaa kaikkea, ja silti Harjunpään ja kumppaneiden on vain tehtävä sen mitä voivat. Lopussa välähtää kuitenkin toivon pilkahdus yllättävältä taholta.

Vaikka rikoskirjallisuudessa kuljetaankin aina kuluneita polkuja, Matti Yrjänä Joensuu on toteemi tässä maisemassa.

Juha Virkki