Iiro Rantala: Nyt sen voi
jo kertoa.
Teos 2011.Pianisti, säveltäjä, sovittaja, radio- ja televisio-ohjelmien tekijä, perheenisä ja nyt myös kirjailija — Iiro Rantala on ehtinyt olla monessa mukana. Ajatus hänen muistelmistaan sai kohottelemaan kulmakarvoja, mutta kirjan lukeminen poisti kaikki ajatukset liian aikaisin ilmestyvistä muistelmista. Rantalalla on sanottavaa, ja hän osaa sen myös kertoa.

Iiro Rantalan konserteissa mukana olleet tai hänen ohjelmiaan nähneet tietävät, että mies on hauskojen juttujen ehtymätön suoltaja. Kirjauutuus jatkaa samalla linjalla. Vaikka siitä karsittaisi kaikki vakavalta haiskahtavakin pois, jäljelle jäisi kohtuullisen kokoinen sutkauksia ja vitsejä sisältävä opus.

Kaikki jutut eivät ole niin sanoakseni salonkikelpoisia eikä käytetty kieli ole aina kovin siivoa, mutta Rantala

täytynee ottaa sellaisenaan. Tässä tapauksessa suuria vaikeuksia ei ollut, sillä hänen tuotteensa on hauskin muusikkomuistelma, jonka olen lukenut. Saattaapa olla, että se tulee olemaan vuoden hauskimpia suomalaisia kirjoja ylipäätään.

Huumori ja irvailu ovat vain yksi puoli Rantalan sanomaa.

Hän ottaa kirjassa napakasti kantaa aikamme ilmiöihin. Radion kehitys, piratismi ja etenkin Piraattipuolue, mainstream-musiikki, suomalainen vaatimattomuus ja monet muut asiat laitetaan ruotuun.

Hän kertoo isyydestä, työn arjesta ja raskaudesta, lukuisista toteuttamistaan projekteista, yhteistyökumppaneistaan, tapaamistaan artisteista ja ennen kaikkea musiikista.

Nuorempi polvi saa harjoitteluvinkkejä, ja ovatpa

mukana luvut niinkin taiteelliselta arvoltaan mielipiteitä jakavista asioista kuin pieru ja läski.

Nyt sen voi jo kertoa ei ole monien muistelmien tapaan kronologisesti etenevä — ja siten hiukan toisteisen puuduttava opus —vaan se aukaisee luku luvulta erilaisia näkökulmia tekijänsä ajatuksiin, persoonaan ja työhön.

Monista kielivirheistä voi päätellä, että valmistumiskiire on päässyt haittaamaan kirjan oikolukua. Mutta mitä pienistä; kaikkiaan teos on vetävästi kirjoitettu, tekijänsä näköinen, tarkkanäköinen ja hauska, toivottavasti ensimmäinen osa myöhempinä vuosina jatkoa saavasta muistelmien sarjasta.

Jukka Kumpulainen