Jorma Savikko: Pitkä ajo. Henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergistä. Toimittanut Harald Birger Olausen.
Kulttuuriklubi 2011.Jorma Savikon kirja Rauni Mollbergistä ilmestyi kirjoittajan ja kohteen kuoleman jälkeen. Tilanne ei ole ainutlaatuinen, mutta Pitkän ajon tapaus on silti problemaattinen. Mollberg nimittäin ilmoitti vastustavansa kirjan julkaisemista, kun käsikirjoitus oli valmis. Savikko taipui ystävänsä tahtoon, vaikka asia lienee kismittänyt häntä kovasti.

Kolmas menneisyysongelma liittyy käsikirjoituksen ikään: Savikko on päivännyt saatesanansa tammikuussa 1994. Mollbergin ura jatkui sen jälkeenkin.

Kirjassa on sen toimittajan Harald Birger Olausenin jälkikommentti. Se valottaa hiukan sitä, mitä on tapahtunut käsikirjoituksen viimeisen pisteen ja kirjan ilmestymisen välillä. Se olisi ansiokkaampi, jos Olausen ei enää pyrkisi arvottamaan Mollbergin tuotantoa, vaan keskittyisi faktoihin. Kirjan toimittaja voisi myös puntaroida niitä eettisiä kysymyksiä, jotka väistämättä liittyvät postuumeihin teoksiin.

Pitkä ajo alkaa lupaavasti. Savikko arvioi, että tuntee kohteensa — pitkäaikaisen ja tärkeän yhteistyökumppaninsa — yleis- ja kokokuvasta, mutta lähikuvan täsmentäjäksi hän ei uskalla esittäytyä.

Kirja on parhaimmillaan toimittajan reportaasi. Siinä kuuluu sekä kirjoittajan ääni että päähenkilön puhe.

Sen heikkous on kuitenkin ylenpalttinen ihailu. Savikko selittää kaikki Mollbergin tekemiset parhain päin. Hän jopa tietää, että tekemättömätkin työt olisivat onnistuneet. Savikko oli luonnostellut elokuvakäsikirjoituksen Toivo Pekkasen Mustasta hurmiosta, ja hän päättelee, että ”elokuvasta Mollen ohjaamana olisi tullut todella kiinnostava”.

Savikko tarkastelee Mollbergin töiden vastaanottoa. Hän siteeraa kritiikkejä, mutta ei tiukan analyyttisesti. Päinvastoin, hän yltyy vuolaaseen vastakritiikkiin, jos arvostelija ei ole hänen mielestään oivaltanut Mollbergin teosten hienoutta.

Kirjoittaja joutuu puolustamaan erityisesti Ystävät, toverit -elokuvaa, joka olikin viimeinen Pitkään ajoon ehtinyt valmis työ. Sen vastaanotto ei ollut yhtä innostunut kuin aikaisempien elokuvien. Savikko kirjoittaa pessimistisestä pahan vallan näystä ja suitsuttaa: ” — — sanoo elämänmenosta elokuvansa ensimmäisillä metreillä enemmän kuin monet muut elokuvat sanovat yhteensä.”

Kirjan ansiona voi pitää sitä, että se herättää uteliaisuuden. Pitäisikö palata noihin? Kirjan alun perin aiottuna ilmestymisaikana vaikutus tuskin olisi ollut sama.

Päivi Taussi