Jukka Seppinen: Suomettumisen syövereissä. 466 sivua.
Docendo (= WSOYpro Oy) 2011.Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on nimennyt uuden teoksensa tutkimukseksi, ja kustantajakin kutsuu sitä esitteessään ”rohkeaksi tutkimukseksi”. Osuvampi nimike uutuuskirjalle olisi ”hutkimus”. Seppinen hutkii jälleen samaan tyyliin kuin viisi vuotta julkaistussa Neuvostotiedustelu Suomessa 1917—1991-teoksessaan, jossa hän leimasi koko joukon maanmiehiään ”KGB-sertifikaatilla”.

Nyt Seppinen pyrkii todistelemaan, että Neuvostoliiton myötäily, suomettuminen, huipentui valtionjohdon toimien lähtökohdaksi vasta 1980-luvulla, Mauno Koiviston presidenttikaudella, jolloin Neuvostoliiton paine oli jo hiipumassa. Seppisen mukaan sekä J. K. Paasikivi että Urho Kaleva Kekkonen syyllistyivät presidentteinä itänaapurimme nuoleskeluun sotien jälkeisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoilijoina, mutta säilyivät aatteelliselta perustaltaan kommunismin vastustajina. Koiviston hän leimaa araksi ja osaamattomaksi Paasikiven—Kekkosen ulkopoliittisen linjan jatkajaksi.

Seppinen väittää, että kaikki Suomen ylimmät päättäjät (Paasikivi, UKK, Kalevi Sorsa, Paavo Väyrynen ja Koivisto) olivat nimityspolitiikassa Neuvostoliiton vankeja ja että Neuvostoliiton tavoitteena oli Suomen ”lahottaminen” sisältäpäin. Sosialistisen vallankumouksen uhka varjosti kansalaistemme elämää 1970-luvulla yli puolen vuosikymmenen ajan.

Presidenttien lisäksi Seppinen syyllistää suomettajiksi ja KGB:n myyräntyön tukihenkilöiksi presidenttien kansliapäälliköitä, vasemmistopoliitikkoja laidasta laitaan, keskustan K-linjalaiset, Supon päälliköt Arvo Pentistä lähtien, Yleisradion väkeä, UM:n virkamiehiä jne. Lähihistoriamme tunnustettuja tutkijoita hän lyö leimakirveensä hamarapuolella.

Esimerkiksi Seppisen hutkijanotteesta kelpaa hänen selontekonsa diplomaattiemme eturiviin kuuluneen suurlähettiläs Aarno Karhilon (1927—2008) roolista. Todettuaan Karhilon uran alkaneen vuonna 1952 Seppinen aloittaa: ”Hän työskenteli uransa alussa Roomassa ja YK-edustustossa. KGB saattoi jo viimeksi mainitussa paikassa lähestyä häntä — tämä on jopa todennäköistä.”

Olettamuksillaan hän leimaa ja syyllistää monia manan majoille siirtyneitä ansioituneita kansalaisia. Päällimmäiseksi kaunan kohteeksi erottuu jälleen ulkoministeriö, jossa Seppisen nousujohteinen ura katkesi kuin kanan lento vajaa parikymmentä vuotta kestettyään.

Seppisen leimakirves on tylsä, ja hänen olettamuksia, toistoja ja syytöksiä vilisevä tekstinsä on uuvuttavaa luettavaa. Alle merkinnyt lopetti huolellisen lukemisen ja siirtyi selailuun, kun tekijä paljastaa kolmannen kerran (sivu 258), että Ahti Karjalainen esitteli Supon päälliköksi nimitetyn Seppo Tiitisen Viktor Vladimiroville kotonaan Munkkiniemen Perustiellä.

Tasavaltamme sananvapauden tilasta Seppisen ”hutkimukset” todistavat pelkkää hyvää. Mitä tahansa voidaan julkaista ja julkaistaan. Teoksensa johdanto-osan lopuksi Jukka Seppinen kiittelee kustannusyhtiön henkilökuntaa erinomaisesta yhteistyöstä. Lukijoilla ei ole mitään syytä yhtyä kiitoksiin.

Jukka Vehkasalo