Ene Mihkelson Kuvaaja: Elic/ Iris Rébhy

Ene Mihkelson: Ruttohauta. Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY 2011.”Jos haluaa saada kuolemanjälkeisessä kodissaan rauhan, pitää sanoa, että sinne on haudattu rutto. Silloin ihmiset pysyvät haudasta kaukana. Vain kaikkein rohkeimmat lähtevät etsimään Ruttohaudasta muinaisen Viron päälliköiden luita.”

Ruttohauta on myytti ja tabu. Ei voi tietää, mikä se todellisuudessa on. Mutta ei siihen saa koskeakaan eikä siitä saa puhua, se on kielletty.

Ene Mihkelsonin kirjan kertoja, 1940-luvun pieni tyttö, 1950-luvun koululainen ja nyt sukunsa vaiheiden pöyhijä, uhmaa tabua. Ei, hän ei kaivele päälliköiden luita, hän haluaa vain tietää, mitä omassa perheessä tapahtui.

Ruttohauta kuvaa Viron neuvostohistorian synkkyyttä. Mihkelsonin romaani ei kuitenkaan kerro varsinaisesti siitä, mitä tapahtui, vaan tapahtumien ja tapahtumisten herättämistä tunteista.

Kertojan työkalu on kaleidoskooppi. Muistikuvat, muistot ja arkistoista kaivetut dokumentit ovat putkessa sirpaleina. Kun putkea ravistaa, sirpaleet järjestyvät aina uusiksi kuvioiksi. Mikä oli alkuperäinen kuvio? Voiko näkymän palauttaa?

Reaalihistorian palasten rinnalla kieppuvat tarinat, sadut ja unet. Uni liukuu kerrontaan kokonaisuuden luontevaksi osaksi. Oikeastaan unen kummalliset käänteet eivät ole sen surrealistisempia kuin valvemaailman tapahtumat.

Historian purkautumisessa aika hajoaa, tiivistyy ja hajoaa. Se, mitä joku joskus sanoi, välittyy epäsuorasti. Keskustelut suodattuvat kertojan muistojen ja tulkintojen kautta. Mennyt uppoaa nykyiseen.

Ihmisiä vilisee. On Valter, isä. On Sanna, äiti. On äidin sisar Kaata. On muuta sukua, on nimeltä mainittuja kyläläisiä, on arkiston rouva Binta, on metsäveljiä, on turvallisuuspalvelun kasvottomia miehiä ja naisia, on pettureiksi osoittautuvia tuttavia ja lähiomaisia, on eläviä ja kuolleita.

Äiti paljastuu muuksi kuin luultiin. Täti tekee tunnustuksia. Kirjan minä miettii, miten paljon hän voi kiusata vanhaa ihmistä.

Vai onko asia toisinpäin: miten paljon vanha ihminen voi vielä ennen kuolemaansa kiusata häntä?

Kuin runossa sanat kantavat useita merkityksiä. Se välittyy myös Kaisu Lahikaisen suomennoksesta. Põltsamaan mustanpuhuvansinivalkoinen iltahämärä viittaa luontoon, mutta siinä häivähtävät myös pelko, isänmaallisuus ja ironia; kenties se viittaa virolaisen kirjallisuuden tapaan piilottaa viestejä viattomiin lyyrisiin säkeisiin.

Ruttohaudan teema ja sanat käyvät yksiin. Kun lukijan mielessä on kaleidoskooppi, sana tulee vastaan, kun lukija ajattelee sirpaleita, ne osuvat häneen, ja kun hän miettii totuuden merkitystä, kertoja pohtii samaa.

Muistojen, tulkintojen ja upotusten rakenne tekee lukemisen haasteelliseksi. Se ei ehkä miellytä niitä, jotka toivovat suorasukaista, yksiselitteistä kieltä.

Päivi Taussi