Neljä näkemystä suomijazzista

21.2.2009 4:00

Rumpali Jaska Lukkarinen on nuori tekniikkataituri, jonka soittoa on kuultu esimerkiksi Värttinän ja Dalindeon levyillä ja keikoilla. Trane Ear on Lukkarisen ensimmäinen oma levy, jolla on pari mainiosti sovitettua klassikkoa, Charlie Parkerin Segment ja Victor Feldmanin Seven Steps to Heaven. Trion saksofonisti Jussi Kannaste on säveltänyt kaksi kappaletta ja loput ovat Lukkarisen käsialaa. Musiikki on mukavan pienimuotoista ja tunnelmaltaan vaihtelevaa, tempon ollessa medium tai hidas.

Kannasteen tenori soi hienosti mutta sopraano loistokkaasti. Basso on tällaisessa pelkistetyssä meiningissä keskeisessä roolissa ja Antti Lötjösen käsittelyssä se soi erityisen komeasti. Lukkarinen keskittyy timantintarkaan rytmitykseen, eikä sooloile levyään piloille. Mainion levyn mielenkiintoisin ja poikkeavin raita on Kannasteen Kiss the Joy, jossa Lötjösen basso on kertojan osassa.

Contrasts on basisti Arto "Vade" Mikkolan projekti, jonka johtavana ajatuksena on yhdistää perinteinen jazzkomppi vapaisiin saksofonisooloihin. Perinnebasisti Mikkolan kanssa komppia rakentaa rumpali Klaus Suonsaari. Nuorekkuutta ja vapautta edustavat saksofonistit Mikko Innanen ja Manuel Dunkel. Näiden välimaastossa soinnuttelee Ateenan lahja Suomen jazzelämälle, pianisti Georgos Kontrafouris.

Levyn kymmenestä raidasta neljä on lainatavaraa muun muassa Sonny Rollinsilta ja Randy Westonilta, muutama Mikkolan ja yksi Suonsaaren sävellys. Kolme kappaletta on Mikko Innasen sävelkynästä ja ne edustavat levyn parhaimmistoa. Tällä sessiolla pelkästään alttoa soittava Innanen on solistina myös ihan yli kylän. Kontrafouris soittaa hauskan kulmikkaasti vähän Monkilta ja Westonilta lainaten. Levyllä on hieno, rehellinen jazzmeininki ja soinnillinen kuulaus vie ajatukset länsirannikon cooljazziin.

Black Motor on tamperelaiskolmikko, joka soittaa mehevää avantgardea.

Yhtyeen soittotapaa on verrattu legendaariseen töräyttelijään Albert Ayleriin. Minusta kolmikossa on enemmän yhtymäkohtia vaikkapa Davis. S. Waren trioon, paikoin jopa Ken Vandermarkiin.

Kappaleista viisi on merkitty kaikkien nimiin ja ne perustuvat kollektiiviseen improvisaatioon, ja kaksi on basisti Ville Rauhalan käsialaa.

Rauhalan kappaleet ovat tunnelmiltaan rauhallisia ja mietiskeleviä. Levyn yleisilme on vapaa ja tunnelma harras. Rumpali Simo Laihonen on selvästikin tutustunut Edward Vesalan malttiin, ja tenoristi Sami Sippola kieputtelee kerrassaan mainiosti. Rauhalan tummasointinen basso möyryää komeasti ja on trion keskeinen elementti.

Levyn lopetusraidalla Homeward on hymnimäinen, kollektiivinen tunnelma, kolmikko puhaltaa uljaasti yhteen hiileen, sanoisinpa punaisena hehkuvaan kekäleeseen. Ilahduttava tuttavuus tämä Musta Moottori.

Rumpali Mikko Hassinen tunnetaan parhaiten UMO:n lyömäsoittaja-kapellimestarina sekä Pepa Päivisen yhtyeestä. Traveller-debyytin kappaleet ovat Hassisen käsialaa ja ne tulkitsee muutamilla bonusmuusikoilla terästetty Umo. Osa kappaleista hoituu pienemmällä kokoonpanolla. Vieraileva basisti, kovassa nosteessa oleva Ville Herrala sooloilee pariin otteeseen maukkaasti.

Puhaltajista pääsevät eniten ääneen Sonny Heinilä ja Pepa Päivinen. Puhallinsektiot soivat hienosti ja sovitukset tuovat paikoin mieleen Edward Vesalan Sound and Furyn ja sen jälkeläisen, Loco Motife-yhtyeen. Korea-kappaleessa saksofonien vuoropuhelu tuo muistumia Jukka Perkon hienolta Olavi Virta -levyltä. Yhtymäkohtia löytyy siis moderneihin Suomijazz-klassikoihin.

Persoonallisinta musisointia kuullaan avausraidalla Toverit!, pikanttina yksityiskohtana Yrjänä Sauroksen huuliharppu. Hassisen Traveller sekä Lukkarisen Trane Ear ovat ehdokkaina Jazz-Emman voittajaksi. Valinta tapahtuu 14.3.

Johannes Wiehn

Jaska Lukkarinen trio.
Trane Ear.
Rockadillo.

Contrasts.
The Quintet.
AMK.

Black Motor.
Club EL Toro.
Ruby Red Editora.

Mikko Hassinen.
Traveller.
Texicalli.