Virtuoosi-ilta viulun parissa
Kymi Sinfonietta, johtajana Andres Mustonen
Solistina Henry Raudales, viulu
Kouvolan kaupungintalo 3.12.2009Sopivalla muusikkoudella höystettyjen taiturinumeroiden kuunteleminen on mukavaa touhua.

On toki valtavia perspektiivejä aukovaa kuunnella suurmestareiden filosofisia konserttiohjelmia, mutta joskus on hauska nauttia hyvästä soitinilotulituksesta edellyttäen, että äänessä on asiansa osaava taituri. Kymi Sinfoniettan torstainen solisti oli sellainen.

Paganini, Wieniavski, Lalo - jo säveltäjänimet kertoivat, ettei ohjelmassa olisi tarkoitus germaanisen syvällisesti miettiä elämän tarkoitusta, vaan huumaantua inhimillisen suorituskyvyn rajojen kolkuttelusta ja samalla nauttia verevistä sävyistä. Ja unohtaa paheksuvat höpinät pinnallisuudesta.

Uskomatonta tykitystä ja namusävyjä kyllä kuultiin, sillä Henry Raudales hallitsi soittimensa komeasti ja vaivattomasti. Viimeksi mainittu on kaikkein vaikeinta saavuttaa ja vaatii tuhansien tuntien työn. Raudales oli harjoittelunsa hoitanut ja saattoi leikittelevällä otteella käsitellä teosten akrobaattisia aineksia.

Eniten näitä viulistisia taituritemppuja oli Paganinin D-duuri-viulukonserton ensiosassa. Koska teos on musiikkina jokseenkin mitätön kyhäelmä eikä Raudales tulkintaotteellaan tehnyt siitä ainakaan ehjempää pakettia, ei mikään häirinnyt viulunäytöksen seuraamista. Juoksutuksia, kaksoisotteita, huiluääniä ja muuta mukavaa riitti.

Vivaldin B-duuri-konsertto oli erikoinen ilmestys. Solistin leikittelevä ja tempoileva ote saattoi orkesterin välillä vaikeuksiin. Kuullut virtuoosiainekset ja merkillinen kadenssi jättivät miettimään: mikä tässä oli Vivaldia ja mikä solistia?

Lalon ja Wieniavskin konserttojen hitaissa osissa viulisti tihkutti hunajaa soittimestaan, mutta ei ollut maailman kiinnostavin musiikinmuotoilija. Mutta potkua, tulta ja tappuraa soitosta löytyi, sen osoitti viimeinen solistinumero, Lalon Espanjalaisen sinfonian ensimmäinen osa. Hiljakseen lämmennyt yleisö villiintyi, ja Henry Raudales kiitti innokkaista aplodeista vielä ylimääräisellä Paganini-numerolla, Venetsian karnevaalit -muunnelmilla, jonka tempuilla hän leikitteli herkullisesti.

Orkesterin osalta konsertti ei ylittänyt keskitasoa. Viulutaituruusnäytökseen johdateltiin Faurén Pavanella. Kaunis teos toki viritti korvia jatkoa varten, mutta ei muuten oikein onnistunut. Hidastempoinen versio jäi kauniista puupuhallinsooloista huolimatta anorektiseksi. Andres Mustonen ei oikein saanut säestystehtävissäkään parasta laatua orkesterista irti, vaan jälki oli turhan hiomatonta.

Paras orkesterinumero oli lopuksi kuultu Salierin jotensakin kömpelön oloinen Muunnelmia Follia di Spagna -teemasta. Siinä orkesterisoinnin palikat olivat parhaiten paikallaan, ja taitavaa soitantaa kuultiin. Teos vaan ei tätä yritteliäisyyttä juuri palkinnut.

Jukka Kumpulainen