Kymi Sinfonietta. Johtajana Andrew Lawrence-King.
Bach ja ystävät II.
Useita solisteja.
Kotkan konserttitalo 4.3.2010.Kymi Sinfoniettan barokkikonsertista jäi hajanainen vaikutelma. Ei taitava soittajisto huonosti pärjännyt, mutta toivomisen varaa jäi normaalia enemmän.

Esitys alkaa sisääntulosta, sanotaan. Olen useasti ihmetellyt Sinfoniettan soittajiston sisäänvaeltelua. Tällä kertaa laskeuduttiin uudelle tasolle. Lavalla saattoi istua kolme soittajaa, eikä muita näkynyt. Osa soittajista purjehti paikalleen aplodien jo kaikuessa.

Koska solistit olivat pääasiassa orkesterin jäseniä, yleisö oli ajoittain epätietoinen siitä, oliko lavalle asteleva soittaja solisti vai vaihtuva orkesterilainen. Taputtaa vai ei?

Andrew Lawrence-King istui visusti cembalonsa ääressä eikä mennyt solisteja noutamaan. Ja lopuksi vielä aplodien vastaanottaminen esitysten jälkeen oli välillä avuttoman näköistä touhua. Tällä tasolla ei pitäisi olla tällaista.

Pääasia eli musiikki meni paremmin, mutta ei noussut Sinfoniettan parhaiden suoritusten tasolle. Sointirosoja ja tempoerimielisyyksiä kuului normaalia enemmän. Pääsyy oli varmasti varsinaisen kapellimestarin puuttuminen. Lawrence-King johti cembalon äärestä ilmeillä, eleillä ja reippaalla kokovartalohytkynnällä, mutta tämä ei riittänyt. Hioutuminen soittamaan ilman johtajaa olisi vaatinut enemmän aikaa.

Oireellisesti soitto sujui sitä paremmin mitä vähemmän soittajia oli äänessä. Koin onnistuneimpana Bachin Brandenburgilaisen konserton nro 2 loppupuolen. Solistiryhmä soitti siinä tyylikkäästi.

Viulisti Raymond Cox, joka oli koko illan vakuuttava, soitti barokkityyliin perehtyneen miehen ottein. Oboisti Timo Karjalainen onnistui vuoropuheluissaan Coxin kanssa. Csaba Rajnai soitti trumpettiosuutta es-klarinetilla hienosti. Illan vieraileva solisti, nokkahuilisti Jari S. Puhakka, on varmaan ammattimies, mutta hänen soittonsa kuuluvuus oli koko illan lähes olematon.

Koko orkesteri oli mainitussa Bachin teoksessa sekä konsertin päättäneen Händelin Vesimusiikki-sarjan keskiosissa parhaimmillaan. Myös illan avanneen Gottfried Reichen Abblasen-fanfaarin kontrastit toteutuivat hyvin.

Andrew Lawrence-Kingin ote barokkimusiikkiin oli kiintoisa ja mietityttävä. Vivaldin jännittävässä La Notte-huilukonsertossa oli poikkeuksellista karakterisoinnin rohkeutta. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että loppuhidastukset eivät kuulu barokkimusiikkiin.

Mikäpä siinä, mutta monet teokset loppuivat kuin seinään. Brandenburgilainen konsertto oli ilman loppuhidastusta kuin keskeneräiseksi jäänyt.

Jukka Kumpulainen