Kouvola-aiheisen
sävellyskilpailun finaali.
Kuusankoskitalo 27.3.2010.Sävellyskilpailun tuomaristo oli valinnut finaaliin kahdeksan sisällöltään, tyyliltään ja soitinnukseltaan hyvin erilaista teosta. Sävellysten laittaminen paremmuusjärjestykseen on muutoinkin kaikkea muuta kuin eksaktia puuhaa, saati tässä tapauksessa. Mitä ylipäätään tulisi käyttää kriteerinä? Kouvola-aiheisuutta vai teosten käytettävyyttä muuallakin?

Tämä musiikkiarvio on kirjoitettu finaalin tuloksia tietämättä.

Konsertin avannut Rautatie ja jää oli avaruudellisia sointikenttiä sommitellut teos á la Jarre tai Vangelis, jonka Blade Runner -musiikki teoksesta tuli mieleen. Mistään erityisen omaperäisestä kappaleesta ei ollut kyse mutta hienosti soivasti kylläkin. Sointikenttäteoksen rakennetta ei ole helppo toteuttaa. Lasse Karhunkin sävellys loppui kuin lennosta.

Se mesta Kouvolassa edusti finaalissa tanssipumppumusiikkia. Sovituksessa oli ihan itua, ja teos istui lajinsa muottiin tarjoamatta sen ihmeempiä oivalluksia kuin kymmenet vastaavanlaiset viritelmät.

Marko Pihavainion ja Pekka Laukkarisen yhteistyö, Mielakka, oli sävellyksenä sitten aivan eri tasoa. Säkeistön melodia ei ollut aivan hittiainesta, eivätkä riimit istuneet täysin luontevasti, mutta kertosäe oli tarttuva. Sanoitus oli vahvasti sisäpiiriläinen.

Laulua, puhelaulua ja polyrytmisiä taputuksia yhdistellyt Vesa Vuopalan Asemalta lynkkas oli parhaimmillaan ihan näppärä mutta kokonaisuutena melko epätasainen teos.

Matti Behmin Kouvola Dixie oli finaalin tasapainoisimpia kappaleita. Rennosti notkunut teos ei kasvanut erityiseen monipuolisuuteen, mutta kantoi lyhyen kestonsa hyvin, ja pääaihe oli tarttuva.

Tapani Arvola oli mukana kahdella orkesteriteoksella, joista kumpikaan ei edustanut hänen parasta osaamistaan. Toki ilmassa oli heti juhlan tuntua, kun kokonainen orkesteri pääsi ääneen. Kouvola-fanfaari ja juhlasoitto oli ihan kätevästi sommiteltu, vaikka itse fanfaariaihe oli jotenkin väkisin väännetty ja lupaavasti alkanut fugato ajautui hiukan sumppuun.

Iloinen kohtaaminen Kouvolan asemalla oli aivan kelpo konserttitango. Yleisilme oli hiukan liian kevyt ja hienostunut, mutta tematiikka oli edellistä teosta toimivampaa. Aineiston liikuttaminen soittimelta toiselle oli pätevää työtä.

Finaalin viimeinen teos, Esa Pöljön Seuraavaksi Kouvola, oli musiikillinen kuvakirja Kouvolasta. Pöljö operoi jotenkin tutunsorttisella aineistolla mutta itsenäisen teosidentiteetin säilyttäen. Sävellys oli näppärä ja ilmeikäs mutta hiukan hatara sekä rakenteeltaan että soinniltaan.

Jukka Kumpulainen