Kari Ikonen & Karikko: The Helsinki Suite. Eclipse Music 2011.

Pianisti Kari Ikosen Karikko-yhtyeen edellinen levy, hieno Oceanophonic, asetti odotukset varsin korkealle. The Helsinki Suite äänitettiin pian viime marraskuisen Kuusankoskitalon konsertin jälkeen, joten materiaali on tuttua heille, jotka olivat paikalla. Ikosen sävelkynän terävyys selviää jo levyn ensitahdeista. Paikoin kimurantitkin sointukulut nivoutuvat huikeaan yhtyesointiin.

Elektro-akustinen työstö kiertyy paikoitellen kamarimusiikin suuntaan, eikä vähiten Sonny Heinilän huilun ja Vincent Courtoisin sellon ansiosta. Basistiksi on vakiintunut Ulf Krokfors, ja Karikon rumpalina on alusta alkaen soittanut kouvolalaistunut Mika Kallio. Krokforsin intro, Courtoisin teeman esittely ja varsinkin Ikosen ilkikurinen moog rakentavat Ellingtonin Prelude To A Kiss -kappaleesta verrattoman version.

Teemu Viinikainen trio: Nyt. Prophone 2011.

Teemu Viinikainen tunnetaan varsinkin saksofonisti Jukka Perkon kokoonpanoista. Kitaristin toinen oma levy, Nyt, on kuulassointista kitarajazzia selkeimmillään. Pitkään ja hartaasti työstetyllä levyllä Viinikaisen apuna ovat mestarismiehet basisti Ville Herrala ja rumpali Mika Kallio. Nimikappaleella komppikaksikko kirmaa kuin hirvi jahtimiehiltä karkuun. Toinen vauhtipala on Laki mii, jossa on ajoittain aistittavissa John Scofieldin kosketusta. Viinikaisen sävellyksiä täydentää Toivo Kärjen Siks’ oon mä suruinen, joka soitetaan kunnioittavan pidättyvästi.

Kun levyn viimeinen varsinainen kappale hiipuu, älkääpä sulkeko soitinta. Kolmen minuutin odottelu palkitaan piilokappaleella, joka on piposta vedettyä improjamitusta, aivan kuten levyn kolmosraita Maahinenkin.

Delirium: Green side up. ILK Music 2011.

Tanskalais-suomalaisella Deliriumilla painavimman sävellysvastuun kantaa — kuten edellisilläkin Delirium levyillä — Mikko Innanen, Lapinjärven lahja modernille jazzille. Deliriumia on tituleerattu post-Ornette Coleman-kvartetiksi, ja onhan väitteessä osittain perääkin. Varsinkin Sunspots ja Sudden Happiness sekä Keltaisen huoneen bluesin teema vievät kieltämättä ajatukset tuohon 50 vuoden takaiseen moderniin jazziin suuresti vaikuttaneeseen yhtyeeseen.

Mutta mikään Ornette-kopio Delirium ei tietenkään ole. Tästä on todisteena vaikkapa Innasen Innkvisitio-yhtyeen repertuaarista tuttu Clustrophy, jonka nyrjähtäneet rytmikulut saisivat jopa Colemanin kulmakarvat koholleen. Ornettehan sentään vapautti jazzin harmonian kahleista. Saksofonisti Innanen riekkuu altollaan ja jyrisee baritonillaan. Kasper Tranberg taituroi kornetillaan. Rumpali Stefan Pasborgin tapa rytmittää ja värittää kyytiä erilaisilla kilkutteilla tuo paikoin mieleen edellisillä levyillä musisoivan

Mika Kallion.

Toisena esimerkkinä Deliriumin omasta äänestä käyköön basisti Jonas Westergaardin hymnimäinen North American Territory Suite, jossa teeman sordinoitu kornetti ja baritonisaksofoni luovat hienon sointivärikontrastin.

Black Motor: Hoojaa. Kauriala Society 2011.

Jos osuitte toissakesänä Kouvolan ensimmäiselle Jättömaa-festivaalille, törmäsitte hyvällä tuurilla Kusti Vuoriseen. Pentti Linkolan oloinen mies meinasi kerrassaan räjäyttää festariteltan Tampo-yhtyeensä ugrilaisella dubilla. Vuorinen, kuten Black Motorin kolmikkokin, edustaa tamperelaista vaihtoehtoa parhaimmillaan. Mustan Moottorin viides levy Hoojaa sisältää pelkästään Vuorisen sävellyksiä. Voihan hitsin hitsi — hienoja ovat.

Harvoin kansanmusiikin ja vapaan jazzin aineksia yhdistellään yhtä maukkaasti. Ote on rennon tenhoava mutta äärimmäisen harras. Sami Sippolan tenorisaksofoni laulaa karheasti, Ville Rauhalan bassonsoitto on jämäkkyydessään vailla vertaa ja Simo Laihosen aksentit putoavat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Erityiskiitos kuuluu miksaaja Teemu Korpipään inhimillisen läsnäolevalle soinnille.

Monilahjakkuus Vuorinen kunnostautuu myös äänitteen kansitaiteilijana. Soidintanssissa temmeltävien lintujen sukupuolianatomia saa kokonaan uuden, Darwinismista poikkeavan tulkinnan.