Pétur Sakari on uuden valkealalaisen urkutapahtuman taiteellinen johtaja. Kuvaaja: Henna Mäkelin

Matka rohkeasta ideasta menestykselliseen lopputulokseen on usein lohduttoman pitkä.

Idea järjestää urkutapahtuma Valkealan kirkon idyllisessä miljöössä oli jännittävä, mutta ei tarpeeksi monen ihmisen mielestä. Kiville kolisteli tämä festari, oli johtopäätös, kun katselin lauantai-iltana paikalle saapunutta kymmenen hengen yleisöä. Vaikka sunnuntaina kuulijamäärä triplaantui reiluun kolmeenkymmeneen, ei tästä vieläkään paljon lapsille kerrottavaa jäänyt.

Ilmeisesti ihmisten houkuttamiseen kotikoloistaan töllöttimien äärestä tarvittaisiin piirua hömpähtävämpää tarjottavaa.

Periksi ei kuitenkaan kannata antaa, eikä festivaalin taiteellinen johtaja, Pétur Sakari, ilmeisesti aiokaan. Sunnuntain konsertissa hän jo puhui festivaalin jatkosta. Toivottavasti sponsorit jakavat hänen visionsa.

Mutta itse musiikkiin. Festivaalin kolmesta nuoresta urkurista keskimmäisenä esiintyi vielä Sibelius-Akatemiassa opiskeleva Matti Pohjoisaho. Hän oli koonnut mollivoittoisen ohjelmakokonaisuuden, jossa monumentaaliteokset ja pikkukappaleet vuorottelivat mukavasti.

Marcel Duprén Suite op.62 soi mahtipontisesti ja runsain värein. Keskijakso ei oikein hahmottunut. Bachin kuuluisan Chaconnen urkusovituksen tulkinta oli kiitettävän yritteliäs, mutta jäi kokonaisuutena jäykäksi.

Mendelssohnin sonaatissa op. 65 oli paljon soitettavaa, ja Pohjoisaho osoittautui tässä kuten muuallakin ilahduttavan varmaksi soittajaksi, mutta koin kokonaisuuden turhan paasaavaksi.

Konsertin päättänyt Bachin h-molli-preludi oli jäntevä ja jykevä.

Pohjoisaho käytti urkujen sointimahdollisuuksia hyvällä maulla. Hän muotoili musiikkia selkeästi mutta mielestäni liian kaavamaisesti. Mutta kyseessä on ilmeisen lahjakas nuori urkuri.

Sunnuntaina soittanut Ilpo Laspas oli sitten nuoresta iästään huolimatta jo kansainvälisen tason taitaja. Hän soitti vaikuttavalla itsestäänselvyydellä monipuolisen ohjelmansa.

Kaikki kunnia barokki- ja romanttiselle musiikille, mutta nautin urkujen sointimaailmasta erityisesti uuden musiikin parissa. Niinpä koin konsertin jännittävimmäksi hetkeksi Veli Kujalan teoksen Azul. Sen kaarros itämaissävyisistä sävelhahtuvista bassomaanjäristyksen kautta villiksi äityneeseen tanssiin ja viimein epätoivoa huutaviin sointuihin oli vangitseva. Laspas soitti mestarin ottein.

Pidin paljon myös suuren Bachin opissa olleen Homiliuksen kolmesta koraalista, joissa kukki mielekäs, rikas polyfonia. Eivätkä Jehan Alainin mystiset, imaginääriset ulapat menneet ohi nekään. Konsertin päätti Mozartin Adagio ja fuuga, jonka dramaattisessa barokkisuudessa oli vastustamatonta voimaa. Laspas rakensi teoksesta ilmat pihalle iskevän pyramidin.

Tällaista laatua esittelevää festivaalia kannattaisi pitää elossa jatkossakin.