Hanna Kangasniemi, Sunniva Fagerlund, Tuuli Lindeberg, Hanna Haapamäki ja Pauliina Fred konsertoivat Kuusankoskella. Kuvaaja: Harri Teitto

Konsertit
Kuusankosken kirkkomusiikkiviikko: Bravade & Tuuli Lindeberg, The Dark Is My Delight — musiikkia sopraanolle ja nokkahuilukvartetille 1500-luvulta.
Kuusankosken kirkko 23.11.

Nokkahuilukvartetti Bravade ja sopraano Tuuli Lindeberg hurmasivat Kuusankosken kirkossa.

Konsertin dramaturgia oli rakennettu taidokkaasti. Liikkeelle lähdettiin leikkisästä Luzzasco Luzzaschin Venetsialaisesta canzonasta. Ilosta laskeuduttiin suruun ja kuultiin muun muassa riistävän kaunis Jan Pieterszoon Sweelinckin Pavana Lacrimae. John Dowlandin Sorrow, Come -kappaleessa ryvettiin jo pohjamudissa — kunnes satakieli-teema ja konsertin nimikkokappale, tuntemattoman The Dark Is My delight, sitoivat pimeät sävyt valoon ja uuteen nousuun. Ja kuten dramaturgisesti viisasta on, lopun ilo oli vielä riemullisempaa kuin alun.

Sovituksiin oli kiinnitetty paljon huomiota, mikä näkyi koko konsertin tekstuurin elävyytenä. Usein surun sävelet saatiin esiin matalilla nokkahuiluilla, ja ilo liverreltiin esille korkeaa consortia käyttäen.

Välillä kappaleiden sisällä soivat soolot, välillä kokonainen kappale kuultiin duettona. Läpi koko konsertin vuorottelivat nokkahuiluyhtye sekä nokkahuiluyhtye ja laulaja.

Katselin kadehtien, miten luontevasti kaikki bravadelaiset vaihtoivat instrumentista toiseen. Eri kokoiset nokkahuilut vaativat sormilta ja hengityskoneistolta eri asioita. Nuottejakin luetaan eri korkeudelta ja eri avaimia käyttäen.

Korkein ääni kuuluu usein solistisimpana. Sen melodiaa koristellaan monin, virtuositeettiakin vaativin tavoin. Jokainen bravadelainen sai oman solistisen hetkensä.

Näistä kahdesta seikasta voidaan päätellä, että yhtyeessä soittavat tasavertaiset ja taitavat muusikot. Heillä on käytössään hienot instrumentit: käsin, historiallisen mallin mukaan rakennettu, 9-jäseninen nokkahuiluperhe.

Sopraano Tuuli Lindeberg esittää erityisesti sekä barokki- että uutta musiikkia. Hänen äänellään se ei ole ihme; molemmat vaativat laulajalta erityisen sävykästä, taipuisaa ja monipuolista ääntä. Vanhan musiikin laulajan on myös perehdyttävä ajan esityskäytäntöihin.

Lindeberg koristeli melodiat tyylikkäästi, käytti vibratoa nautinnollisen harkitusti ja hengitti samassa tahdissa kollegoidensa kanssa.

Tilaakin konsertissa hyödynnettiin hienosti. Kun Lindeberg käveli hitaasti pois pitkin kirkon käytävää, haipui satakielen laulun kaiku — kunnes ääneen puhkesi toinen satakieli, Hanna Haapamäki sopraanonokkahuiluineen, kirkon saarnastuolissa.

Ainoa miinus tulee akustiikasta. Sille ei taitavakaan muusikko liikoja mahda. Kuusankosken kirkko kovine pintoineen on kovin kaikuisa. Laulujen sanoista oli vaikea saada selvää, ja erityisesti korkean consortin soidessa ääni puuroutui.

Henna Mäkelin