Maria-salissa viihdyttiin, kun musiikkialan multitoimija ja -osaaja Iiro Rantala tempaisi jälleen yleisönsä mukavaan imuun. Hänen menevää ja mehevää soittoansa kuuntelisi jo sinällään vaikka kuinka kauan, eikä hänen sujuvasanainen esiintymisensä ainakaan vähennä tilanteen viihdyttävyyttä.

Trio Töykeiden keulahahmona tunnetuksi tullut Rantala on tehnyt uraa myös solistina — ei pelkästään jazzin vaan myös klassisen musiikin puolella. Tämä hänen kykynsä ammentaa eri tyyleistä heijastuu ensimmäisellä soololevyllä Lost Heroes, joka valittiin viime vuonna Saksassa vuoden jazzlevyksi. Rantala on omistanut levyltä löytyvät kymmenen teosta musiikillisille esikuvilleen. Kouvolan konsertissa kuultiin näistä teoksista seitsemän.

Iiro Rantalan soitosta ei juuri heikkoja kohtia löydy. Hänen vankka ja erehtymätön taituruutensa yhdistyy eläytyvään musikaalisuuteen tavalla, joka on aina innostavaa kuultavaa. Lost Heroes -levyn ohjelmisto on ehkä menneiden vuosien ilotulituksiin verrattuna hiukan viileämmin tyylikästä, mutta juuri tästä syystä erityisen vaikuttavaa.

Teoksessa Thinking of Misty, joka on omistettu Erroll Garnerille, Rantala muotoili vankkumattoman ostinaton ympärille rytmisesti monimutkaista kuviointia. Esbjörn Svenssonille omistettu Tears for Esbjörn oli rikkumattomassa rauhassaan ja herkässä kauneudessaan pysäyttävä. Art Tatumille omistetussa Donna Leessä pääsi irti esikuvan mukainen, häikäisevän juoksutustekniikan omistava virtuoosi.

J. S. Bach, joka Rantalan mukaan oli ensimmäinen jazzmuusikko, sai oman kunnianosoituksensa ”muunnelmissa Bachin Goldberg-muunnelmien joistakin muunnelmista”. Nirsonkin klassiseen musiikkiin perehtyneen oli pakko todeta, että teoksen varsinaiset Bach-osuudetkin olivat taitavaa pianonsoittoa.

Konsertin vaikuttavimmat efektit kuultiin päätösnumerossa, joka oli omistettu Pekka Pohjolalle, jonka Rantala totesi säveltäjänä olevan linkki Sibeliuksen ja nykyhetken välissä.

Rantala vyörytti pianosta esiin Pohjolan musiikille luontaista äänikudosta ja päätti teoksen aivan ennenkuulumattomaan crescendoon, joka tuntui puskevan Maria-salin seiniä vielä muutaman sentin lisää ulospäin, sekä sen jälkeiseen tavattoman herkistyneeseen hiljentymiseen kauniin, alakuloisen melodian äärelle. Jo pelkästään tämän teoksen takia oli kannattanut tulla paikalle.