Onko heitä?

MonologiOlin myöhään uudenvuoden aatonaattona tulossa kotiin eräistä juhlista, kävelymatkaa ehkä puolitoista kilometriä. Tuntia aikaisemmin oli vihdoin alkanut sataa lunta. Juuri sillä tavalla kauniisti, kuin lumi nyt sataa voi: kiireettömästi ja lempeästi.

Kello oli jo paljon, keskiyö kolkutteli ovelle.

Panin merkille, ettei kadulla ollut kulkenut ketään muita lumisateen alkamisen jälkeen. Lumeen jäivät vain minun askeleeni.

Pian näin, että joku kävelee minua vastaan. Pieni mummo, ajattelin ensin. Jalkavaivainen, päättelin, hieman kyttyräselkäinen. Kun hän ehti kohdalleni, hän kysyi murtaen: ”Anteeksi, mutta mitä kello on?”

Se oli viittä vaille puolenyön.

Huomasin, ettei hän olekaan niin iäkäs kuin olin kuvitellut. Hiukset olivat tummat ja kiharat, miltei käkkärät. Kurittoman otsatukan alla tuikkivat ruskeat silmät. Nainen pyysi anteeksi huonoa suomenkieltään — aivan turhaan. Hän kertoi olevansa ranskalainen ja olevansa vain käymässä Kouvolassa.

En aivan ymmärtänyt, mitä hän teki ulkona siihen aikaan yöstä.

Pian hän kysyi ranskaksi, puhunko ranskaa — sen verran ymmärsin — mutta jouduin puistelemaan päätäni. Yhteiseksi kieleksi valikoitui englanti, jota hän puhui paitsi erinomaisen hyvin myös runollisen kauniisti. ”Believe you me and never forget this...”

Ranskalainen, joka puhui mielellään englantia. Erikoista.

Aloimme jutella kaikesta maan ja taivaan välillä: lumisateesta, ystävistä, ihmissuhteista, lapsista, Euroopan talouskriisistä, tulevaisuudenuskosta ja uudesta, pian alkavasta vuodesta. Hän puhui, minä enimmäkseni kuuntelin.

Lumisade kasteli naisen hiukset entistä kikkarammiksi. Hän oli minua hyvä ettei puoli metriä lyhyempi ja tiiraili minua ylöspäin silmät tuikkien.

Mitä nainen sitten halusi minun uskovan ja ikuisesti muistavan? Muutamia elämän totuuksia, joita kyynikko voisi kutsua kuluneiksi fraaseiksi. Kuten että kaikella on tarkoituksena ja monet asiat saavat aikanaan selityksensä. Että uudesta vuodesta tulee hyvä, jos niin itse uskoo. Ei mitään uutta sinänsä, mutta äänenpainossa oli jotakin vastustamatonta.

”Believe you me...” Teki mieli uskoa.

Lumisade oli miltei lakannut. Vilkaisin kelloa. Se oli vartin yli puolenyön. Vuoden viimeinen päivä oli alkanut.

Hyvästelimme ja toivotimme toisillemme menestystä jatkossa, tietysti. Lähdin hieman pöllämystyneenä mutta sydän kumman kevyenä jatkamaan matkaani eteenpäin.

Olisin halunnut katsoa taakseni, mutta jätin sen tekemättä. Jostain syystä minusta tuntui, että olisin nähnyt lumessa vain omat jalanjälkeni.

Kirjoittaja on Kouvolan Sanomien toimittaja.

Katariina Hakaniemi

Katariina.hakaniemi@kouvolansanomat.fi