Ajan vanki

Joskus sitä herää yhtäkkiä. Keskellä yötä, kolmen maissa, täysin pirteänä pimeässä makuuhuoneessa. Silloin näkee kirkkaasti pitkälle menneisyyteen, lapsuuteen asti, ja tulevaisuuteen. Yhtä aikaa kaikki tekemänsä asiat ja ne, jotka ovat vielä tekemättä. Elämä on silmissä pitkä suora, jonka erottaa yön pimeydessä molempiin suuntiin, laitimmaista tappia myöten.

Siinä alkaa helposti henkeä ahdistaa. Tämäkö on se kuuluisa filminauha, jonka kuolevat näkevät viimeisinä hetkinään? Ennemminkin elämä vaikuttaa kiitotieltä. Ei paljon auta, vaikka vaimo tuhisee unessaan vieressä. Kaikki tuntuu hyvin katoavalta.

Turha edes yrittää nukahtaa uudestaan. Parempi ottaa kirja käteen ja mennä sohvalle. Kuunnella toisella korvallaan öisen kaupungin hiljaisuutta.

Kerran sattui tällöin käteen kirja, joka kertoi ajan historiasta. Vasta sitä lukiessani tajusin, että käsitys ajasta lineaarisena suorana on varsin tuore ihmisen keksintö, vasta noin kolmensadan vuoden ikäinen. Aika muuttui ympyrästä suoraksi vasta, kun kelloihin keksittiin minuuttiviisari.

Ennen minuuttiviisaria ihminen eli vuodenkierron mukana, syklistä luonnon rytmiä. Aika oli silloin ympyrä, jota ihminen kiersi hitaasti, kiireettömästi. Nykyiselle asuntovelalliselle tuo aikakäsitys olisi mannaa. Lainat olivat silloin nimittäin korottomia. Kirkko vastusti korkoja yksiselitteisesti sillä perusteella, että koron ottaminen oli kaupankäyntiä ajalla, ja aika kuului vain ja ainoastaan Jumalalle.

Nykyäänhän tilanne on täysin päinvastainen. Ihmiset eroavat kirkosta, etteivät joutuisi maksamaan muutamaasataa euroa vuodessa. Lainojen korkoihin he sen sijaan joutuvat syytämään samassa ajassa tuhansia ja taas tuhansia euroja.

Korot ovat yksi lineaarisen aikakäsityksen sivutuote. Toinen on ihmisen nykyinen työrytmi. Minuuttiviisarin myötä alettiin työntekijöille iskostaa tehokasta ajankäyttöä. Kello oli yhtä mieleen sekä kapitalisteille että sosialisteille. Sen avulla pystyi kontrolloimaan työntekoon käytettyä aikaa, määrästä tuli laatua tärkeämpää. Pomo osti rahalla työntekijän aikaa. Kahdeksan tunnin työpäivästä tuli jonkinlainen molemmin puolin hyväksytty työnteon ideaali, olotila jossa kaikkien uskottiin voivan hyvin.

Paitsi eihän se niin mene. Ihmisen luontaista työrytmiä on tutkittu paljon. Se muistuttaa enemmän aallokkoa kuin suoraa. Siihen kuuluu raskaan työskentelyn intensiivisiä puuskia ja vastaavasti toimettomia jaksoja, juuri niitä jolloin ennen vanhaan maattiin uunin pankolla ja syljeskeltiin kattoon.

Tämän ihmisen luontaisen työrytmin ovat oivaltaneet nykyään monet uusmediafirmat, joissa välillä paiskitaan töitä vuorotta ja välillä ei tehdä ulkopuolisen silmiin mitään järkevää, kunhan istutaan ja loikoillaan. Kysykääpä Roviolta, kummalla työrytmillä se Angry Birds luotiin, lineaarisella vai syklisellä.

Syklisen aikakäsityksen muisto jäi elämään vuosikymmeniksi pyöreään kellotauluun, jossa viisarit kiertävät myötäpäivään kuten tähdet taivaalla. Nykyään pyöreät kellotaulut ovat muuttuneet kännyköiden digitaalisiksi näytöiksi, juoksevat numerot palvelevat käsitystä siitä, että aika on menneen ja tulevan välinen suora viiva. Nykyhetki on ohikiitävä, eikä palaa koskaan. Siksi vapaa-ajalla ja lomalla on niin kiire elää ja saada kokemuksia. Aika ei vapauta, vaan vangitsee.

Toivoisin joskus herääväni keskellä yötä, täysin virkeänä, näkeväni elämäni ympyränä suoran sijasta.

Jari Järvelä

Kirjoittaja on Kouvolassa varttunut kotkalaiskirjailija.