Ilta Valkealassa nostatti kriitikoiden kesken keskustelua muun muassa uskonnollisesta kuvastosta, musiikin ja kuvan sukulaisuudesta sekä ihmisyyden perimmäisistä kipupisteistä. Kuvassa illan muusikot Kaisa Kuvaja ja Mikko Lehtola ikuistettuina Kustaan Galleriassa ennen konserttia. Kuvaaja: Lumikki Haaja

Heikki Mäntymaa: Ihon maantiede ja muita matkoja 1991— 2011. Kaisa Kuvaja, viulu ja Mikko Lehtola, sello.
Arvio näyttelystä, performanssista ja konsertista 7. helmikuuta. Näyttely avoinna Kustaan Galleriassa Valkealassa 29. helmikuuta saakka.Leena-Riitta Salminen: Taiteilija puhuu tässä näyttelyssä monella kielellä: viimeistellyillä valokuvilla, vertauskuvien kautta, musiikin keinoin, tanssin, liikkeen ja yhteisön tunnistamien uhkakuvien kielellä.

Hannele Dolk: Mielestäni musiikki toi kuviin uuden aineettoman tason ja loi näin lisämerkityksiä.

S: Taiteilija tasapainottelee taitavasti läsnäolon ja tarkkailijan roolien välillä.

D: Samaa itsensä avaamista julisti musiikin intensiivisyys. Intiimi tila vielä korosti vuorovaikutusta.

S: Koin perusteemaksi ihmisen osan kaksisuuntaisuuden: yhteisyyden kaipuun ja perimmäisen sisäisen yksinäisyyden.

D: Kuvissa ja musiikissa soi sama autius.

S: Miten sinä koit alastomuuden, jossa taiteilija näyttäytyy verevästi elossa ja tietoisena sukupuolestaan?

D: Ihmiskehohan on kaunis ja alastomuus kaikessa rehellisyydessään on puhuttelevaa. Kuvat välittivät uskottavasti tinkimättömyyttä ja miehistä vimmaa. Tämä nosti minulle mieleen suomalaisen symbolismin merkkihahmot Enckellin ja Simbergin.

S: Näyttelyn voima on sen moniaistisuudessa. Alastomuuden kautta välittyy ihon merkitys tuntoaistina. Valokuvissa on hienoja kontrasteja, iho ja rosoinen kallio, iho ja jää, iho ja raaka sementinpinta. Niissä ei ole turhaa roinaa, mutta ei ankaraa karsimistakaan, vaan hyväksyvää, sallivaa otetta.

D: Eikö musiikkikin soinut tätä aistivoimaa? Muun muassa Paul Burnellin Just Before Dawn avasi liikkumattomien sointipintojen avulla kuvien surumielisen yksinäisyyden vaikuttavasti.

S: Ulkoista todellisuutta taiteilija viipaloi veitsenterävästi, mutta ei suostu epätoivon lannistamaksi. Uhokin tuntuu perustellulta.

D: Haydnin Duossa D-duuri musiikin hellä ilmavuus loi kuviin toiveikkuuden näkökulman, kun taas Ravelin Sonaatti loihti esiin dynaamisuutta ja juuri mainitsemaasi miehistä uhoa.

S: Kauneimpia valokuvia olivat luontosuhdetta pohtivat otokset. Niissä ihminen on osa luontoa, mutta nöyränä luonnon suuruuden edessä. Meren selkä, jää, kalliot ovat ikuisia, ihminen hetken tähdenlento.

D: Musiikki oli erittäin hienosti valittu. Sibeliuksen lapsuudenteos Sadepisaratkin yhdistyi juuri tuohon luontoaiheeseen, Ravelin myrskyisänä soivista fraaseista nyt puhumattakaan.

S: Oli valokuvissa toki leikittelyäkin. Performanssikin oli leikkiä rooleilla, vai mitä sinä ajattelet?

D: Performanssissa kuulijasta tuli osa teosta ja taiteilijasta osa yleisöä. Sokeaa esittävänä hän julisti lempeästi ja hallitusti aistiemme voimaa, näin kosketuksesta tuli yhteisöllinen kokemus.

Kuka kukin on?