Mitä tytär kertoo äidilleen? Ja mihin äiti vastaa? Näytelmän rooleissa ovat muun muassa Joanna Haartti ja Wanda Dubiel. Kuvaaja: Petri Summanen

Heini Junkkaala: Kristuksen morsian.
Ohjaus Saana Lavaste. Lavastus Veera Laakso. Puvut Veera Laakso ja Katerina Zherbina.
Rooleissa Wanda Dubiel, Kristiina Halttu, Joanna Haartti, Leena Pöysti, Hanna Raiskinmäki, Jukka Puotila, Seppo Pääkkönen ja Oskari Perkki.
Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 26. maaliskuuta.Kristuksen morsian on rohkea näytelmä. Se analysoi kirkkoa ja uskontoa, mikä on kaikkea muuta kuin tavallista nykydraamassa. Se pistää peliin kysymyksen, voiko ihminen uskoa Jumalaan, ja jos voi, niin miten, millaiseen ja missä.

Kaikille näytelmän nimetyille henkilöille uskonto on merkityksellinen tekijä. Sen käsitykset, käsitteet ja moraalikoodit pitävät otteessaan myös niitä, jotka eivät usko. Ateistiksi tunnustautuvalle Lepelle kirkko ei ole ollenkaan yhdentekevä ilmiö tai yhteisö; päinvastoin, hänen on kiihkeästi taisteleva sen näkemyksien kanssa.

Juuri siksi uskontoa kannattaakin käsitellä myös taiteessa, mediassa ja ylipäätään maallisilla kentillä, että uskomisesta riippumatta se on voimakas vaikuttaja.

Heini Junkkaalan uusi näytelmä heittää näyttämölle kirkkoa ravistelevat, kuohuttavat ja jäytävät kysymykset. Se lähestyy problematiikkaa lesbopariongelman kautta. Siinä sivussa se tuo mukaan yhä vain nakertavan naispappeuden ja sen myötä viime päivienkin otsikoissa olleet ”paremmin uskovien” irtautumiselkeet.

Junkkaalan näytelmässä hienoa on sen yllätyksellisyys. Henkilöt eivät sano sitä, mitä heidän odottaisi sanovan.

Henkilöt eivät todellakaan ole mikään kliseekokoelma, vaan herkullisen paradoksaalisia ihmisiä. Se, jota voisin eniten inhota hänen typerinä ja vaarallisina pitämieni näkemysten takia, osoittaa välillä sympatiaa herättäviä, hellyttäviä ominaisuuksia. Ja se, jonka puolella olen, ilmaisee itsessään nilkkimäisyyttä ja väistelee. Sitä paitsi puolella ja toisella orastaa ajatuksen itu, että asioita ehkä sittenkin voi katsoa toisin. Se on olennaisen orastus myös muissa ideologisissa kiistoissa.

Kristuksen morsiamen teema kiertyy kysymykseen, kuka saa määritellä oman näkemyksensä painavammaksi kuin toisen. Kellä on valta sanoa, että hänen tulkintansa on objektiivinen mutta toisen tulkinta subjektiivinen?

Tyyli on julkea, irvokas, leikkisä, suorasukainen — ja sitten toisinaan hiljaisuuteen vangitseva, vakava ja harras.

Tarinan keskushenkilö on Joanna Haartin esittämä Marion. Marion on identiteettinsä kanssa kamppaileva nainen. Epävarmuus ja muiden sanomisten paino huokuvat olemuksesta.

Marion on yksi lesbokuva, ja muita, hyvin erilaisia, ovat Leena Pöystin Julia ja Hanna Raiskimäen Lepe. Molemmat, sekä niin sanottu tavallinen, tasapainoinen, menetettyä rakkauttaan kaipaava nainen että ketjuilla ja piikeillä höystetty militantti, istuvat kokonaisuuteen. Kaikki ovat todellisia, mahdollisia.

Monella näyttelijällä on monta roolia. Esimerkiksi Raiskinmäki esittää myös Lauraa, oikein perusseurakuntanuorta. Näin Lauran ja Lepen rooleista tulee kaksikasvoisuuden vaikutelma, vastavoimien asuminen samassa persoonassa.

Näyttämöllä vilahtelee pari burkaa, jokunen hindu ja vähän muuta sälää. Luultavasti niillä halutaan vihjata, että maa ja maailma on monikulttuurinen. Silti niiden merkitys jäi hämäräksi.

Päivi Taussi