”Hilman” hyvinvointi on usein tärkeämpi kuin oman rakkaan puolison. Kuvassa vasemmalta Roni Soini Junnuna, Jari Lukkari Viltterinä ja Jukka Antila Öövininä. Kuvaaja: Harri Teitto

Joni Skiftesvik: Katsastus.
Ohjaus, lavastus ja äänisuunnittelu Kai Paavilainen. Stomp-rytmit Hannu Porkka. Koreografia Irja Ahtovirta. Lavastuksen ja äänien toteutus Matti Kalevi Pasi. Valot Juha Koso. Puvustus Mervi Suvela. Kampausten suunnittelu Jatta Salo.
Ensi-ilta Kuusankosken
teatterissa 15.10.Joni Skiftesvikin novelleista Vanha mies, Näprääjä ja Katsastus on koottu Kuusankosken ensi-illan teksti. Samainen Katsastus on nähty myös Matti Ijäksen ohjaamana elokuvana sekä Oulun kaupunginteatterissa.

Tarina sijoittuu pohjoiseen Suomeen ja Haaparannan alueelle, johonkin 60-luvun tienoille. Viltterille ja Mallulle on ihan kohta syntymässä lapsi, autorämä pitäisi katsastaa, naimisiin mennä ja asuntokin saada. Siitä alkaa reissu. Matka mukautumiseen, aikuistumiseen ja itsensä löytämiseen. Ei ennen kokematon eikä järisyttävä, mutta tunnistettava ja taiten toteutettu.

Ohjaaja Kai Paavilainen on vekkulisti ottanut kokonaisuuden lähtökohdaksi vanhan Hillman Minxin. Yhtä hauras ja hajoava kuin ihminen.

Lavastuksessa elementit rakentuvat paljolti auton osista. Samoin tarpeistossa. Myös musiikki tehdään valtaosin auton rassaukseen tarvittavalla välineistöllä. Hauskaa.

Kun käsikirjoitus on hyvin maanläheinen, on Paavilaisen ote kohdallaan. Vaikka lavastus on viitteellinen ja näyttelijäntyö teknisesti täsmällistä, on näyttelemisessä muheva ote. Jokaista tilannetta ja hahmoa tyypitellään, mutta luontevuus pysyy.

Kokonaisuudessa hauskoja ovat esimerkiksi ”Hilman”

remonttiin liittyvät musiikilliset ja koreografiset osuudet, jotka istuvat esitykseen napakasti.

Näissä, samoin kuin muutenkin rekvisiitan käytössä on mukavaa seurata, miten kekseliäillä tavoilla esineitä voidaan käyttää ja mitä ihmeääniä niistä lähteekään. Katsokaapa vaikka papin paukuttamia kirkonkelloja!

Näyttelijöistä yhtä on vaikea nostaa ylitse toisen. Yhteistyö ja kontaktointi on vankkaa ja tyylittelyn taso vakaa. Jokainen uskaltaa heittäytyä, myös pienissä rooleissa.

Näyttelijöitä on neljätoista ja rooleja liki neljäkymmentä, joten hahmonvaihtoja riittää. Kukaan ei väännä väkisin, mutta särmää on jokaisessa hahmossa.

Erityisesti ihastuin Jorma Liukkosen vilpittömään ”synnyttävän naisen mies” -hahmoon. Tuon olen jossain tavannut.

Jari Lukkari, Ulla Jussila, Roni Soini ja Jukka Antila tekivät lämminhenkistä tiimityötä Viltterinä, Malluna, Junnuna ja Öövininä. Roolihahmojen keskinäinen sidos välittyi vahvana.

Visuaalisesti esitys on linjakas. Lavastuksen mustavalkoisesta pohjasta nousevat Mervi Suvelan kuusikymmenlukulaiset väripilleriasut ihastuttavasti esiin. Jokaisen hahmon vaate on sekä tyylillisesti että väriskaalaltaan tarkasti osuva.

Olennaisinta esityksen teemassa lienee jokaisen aikuisen yksilön keskenkasvuisuus ja riippuvuus muista, vaikka kuinka itsellistä esitettäisi. Vasta kun vastuullinen sidos toiseen tai toisiin hyväksytään, alkaa aikuisuus.

Jutussa on Happy End.

Saara Markkanen