Mervi (Minna Sipinen) yrittää luoda kontaktia nuorisoon, jota ei vois vähempää kiinnostaa. Ohjaaja Jukka Salmelalta on osuva ratkaisu miehittää nuorten tyttöjen Jaanan (Jaana Kurittu) ja Kirsikaijan (Irja Kettunen) roolit aikuisilla naisilla. Kuvaaja: Harri Teitto

uSirkku Peltola: Suomen
hevonen.
uOhjaus Jukka Salmela, lavastus Timo Kurittu, valosuunnittelu Mika Niinimäki, äänitehosteet Tero Turkia, puvustus työryhmä.
uEnsi-ilta Anjalankosken
teatterissa 28.10.2011.Suomen hevonen kertoo rujon ja toden tarinan EU-Suomesta, jossa on unohdettu Suomen olevan käytännössä saari. Jos oma maanviljely, ruoan tuotanto, lakkaa, meidät saa heti polvilleen. Ja kenen leipää syöt, sen lauluja laulat...

Kaavakesulkeiset, nöyryyttäminen ja uuvuttaminen pitämällä byrokraattia vahtimassa viljelijän olan takana, syövyttää ihmistä sisältäpäin. Niin on käynyt Ailille (Sinikka Lakka) ja Lassille (Antero Raanoja). Avioliitto on ohitse, mutta yhteisasuminen jatkuu. Tilannetta ei virkistä suunsa alituiseen puhtaaksi puhuvan Ailin äiten (Raijaliisa Laukkanen) eläminen samassa taloudessa, eikä kuin eri maailmasta singahtavan Lassin naisystävän Mervin (Minna Sipinen) vierailut. Putkeen ei mene tuhlaajapoika Kaillakaan (Tomi Iivonen). Kuudesluokkalainen Jaana-tytär (Jaana Kurittu) ystävänsä Kirsikaijan (Irja Kettunen) kanssa on onneksi säilyttänyt jonkinmoisen aloitekyvyn.

Elämisen reunaehdoista näytelmässä on kyse. Miten ihminen selviytyy, kun elantoa ei saa edes työnteolla?

Anjalankosken teatterissa ei uskota tulevaisuuteen, ei ihmeisiin eikä yrittämiseen. Ensin tasapainoillaan jyrkänteen reunalla, lopuksi tulee romahdus syvyyteen. Naura siinä sitten!

Ja naurattaahan se, hölmöys, ajatuksen ahtaus, mutta ennen muuta osuva ja totuudellinen kuva meistä itse kustakin — tai ainakin naapurista.

Jukka Salmela on ohjannut kärjekkäästi, mustalla korostaen. Kolmannesta repliikistä eteenpäin esitys vie täysin mukaansa. Vaikka lopun katastrofikooste toivon lehahduksineen herättää tunnneroihun, sitä ei kyseenalaista. Kyllähän elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin kaikki menee, ja kun menee toivo, tulee pimeys.

Roolityöt ovat maukkaita. Ailin äite on pirullinen ämmä, mutta Jaanalle hellä mummo. Aili roikkuu elämän syrjässä tottumuksen voimasta, surun ja kiukun kiusaamana. Lassi puhkeaa pakahduttavaan monologiin siitä, miten uupumus lannisti kesken lantakuorman ajon.Kirsikaijassa tulee lihaksi tutkimus lasten pahoinvoinnista, ja Jaanan taukoamaton vittu kertoo rumaa kieltä siitä, miten tytön kehittymistä neidoksi tuetaan tässä kulttuurissa. Mervin koko olemus huutaa kaipuuta rakkauden ja kauneuden kukittamaan elämään. Mutta sellainen on näiden ihmisten ulottumattomissa, ja syytä voi vain pohtia.

Timo Kuritun maailmanlopun siivottomuutta peilaava lavastus kuvastaa osuvasti näytelmän henkilöiden sielunmaisemaa.

Anna-Maija Järvi-Herlevi