Olikos kivakin päivä, kysyvät elämätöntä elämää elävät Veini (Olli Korpela) ja Moonika (Irma Jäppinen) Tina Kosken herkästi tulkitsemalta Janitalta. Kuvaaja: Matti Järventausta

Sirkku Peltola: Mummon saappaassa soi fox. Ohjaus ja visualisointi Erkki Hasu, ääni- ja valosuunnittelu Mikko Kuoppala ja Eero Hasu.
Ensi-ilta Mikä?teatterissa 11.11.Mörttisillä eletään väkevästi, tai ainakin eletään, ja mennään mummon 80-vuotispäiville, mutta kun — ja sehän kuolee, se mummo. Se jonka saappaassa soi fox tai humppa, kun se pitää siinä transistoriradiota.

Veini Mörttinen (Olli Korpela) istuu tuolissaan erityisen tukevasti. Ehkä sillä on masennus, työttömyys nyt ainakin. Moonika Faven-Mörttinen (Irma Jäppinen) on erityisen väsynyt palattuaan tuplavuorosta ärrältä, vaikka voihan sitä aina nousta lohturuokkimaan perhettään.

Mörttiset taitavat olla niitä perhekeskeisiä ihmisiä. Veini on aina lasten tavoitettavissa — jos lapset tahtoisivat tavoittaa. Moonikalla on valmius keskustella kaikesta, selvittää asiat sitten kun on sen aika, muttei tietenkään pakolla, koska murrosikäisen täytyy saada olla rauhassa.

Veini ja Moonika istuvat tanakasti paikallaan, kun opettaja (Sari Rajulin) poikkeaa puhumassa Tarmon (Pyry Leppälä) koulukiusatuksi joutumisesta, ja käyhän poliisikin (Janne Palin) Janita-tyttären (Tina Koski) poikaystävän huumesotkujen vuoksi.

Peltolan näytelmän maailmassa ulkoisten olosuhteitten muutos on tapahtunut sellaisella vauhdilla, että Mörttiset eivät ole ehtineet edes sohvaltaan nousta sitä havainnoimaan. Vanhemmista huokuu neuvottomuus ja suoranainen avuttomuus. Arki uuvuttaa. Se, mitä oman sohvan ja jääkaapin rajaaman suojavyöhykkeen takana tapahtuu, ei jaksa kiinnostaa. Jos ja kun pitäisi reagoida, toimia, iskee lamaannus. Pelottaa!

Parisuhteen sisäinen kuurosokeus levittäytyy vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin, sukulaisuussuhteisiin, kaikkiin ihmissuhteisiin. Hyvää tahtoa kroonisesti sivullisilla Veinillä ja Moonikalla riittää, mutta ei kykyä kohdata lasten raskaita kokemuksia, jakaa heidän todellisuutensa ja olla läsnä.

Peltola tekee oivaltavaa draamaa elämän laimeudesta ja yhdestä perusongelmasta — muutoksen ja kokemisen pelosta — , johon ei vastausta löydy. Mutta Peltola ei myöskään tee välikysymystä aiheesta, vaan jättää sen katsojan muotoiltavaksi. Sitten joskus, kun elämä näillekin ihmisille alkaa.

Eero Hasu on ohjannut perhehelvetin tarkasti. Näyttelijävalinnat ovat oivallisia, roolityöt jykeviä, kokonaisuus ehjä ja ajatusta herättävä.

Anna-Maija Järvi-Herlevi