Onko Toini oikeassa?

Ylänurkka— Täällä minä istun vankina, lukittujen ovien takana, Toini toteaa.

Eivät ovet lukossa ole, mutta on Toinin sanoissa jotain perääkin. 87-vuotias Toini istuu päivät pitkät nojatuolissaan. Mitään muuta viihdykettä hänellä ei ole kuin radio. Hän ei näe enää tarpeeksi hyvin lukeakseen lehteä tai tehdäkseen käsitöitä.

Hoitajat käyvät kolme kertaa päivässä. Tulevat ja menevät. Ei heillä ole aikaa jäädä juttelemaan.

Lounasaikaan Toini menee ylös, palvelukeskuksen toiseen kerrokseen. Mutta ei siellä kukaan puhu, mölisevät korkeintaan. Yksi pariskunta puhuu, mutta vain keskenään.

Ikkunasta, puiden lomasta pilkottaa vesi. Kerran Toini lähtee rollaattorinsa kanssa kohti rantaa. Hoitajat juoksevat perään, kävelyretki jää tekemättä.

— Ei rollaattorista ole mitään hyötyä. Jos kohtaus tulee, niin sitä kaatuu — oli rollaattori tai ei, Toini sanoo, äänessä hiven uhmaa.

Toini haluaisi palata kotiinsa, käydä torilla niin kuin ennenkin, mutta se ei käy päinsä.

Toini passitettiin palvelukeskukseen pari vuotta sitten, sairauskohtauksen jälkeen. Sairaalassa arvioivat, ettei hän pärjää kotonaan. Hellan levy jäisi päälle, vesi valumaan.

Tyttären mielestä Toinilta puuttuu kokonaan sairauden kokemus. Äidin pitäisi hyväksyä olevansa riippuvainen toisten ihmisten huolenpidosta.

Mutta onko oikein, että elää pidempään, mutta kuolee tylsyyteen?

Toini ei ole oma mummoni. Isovanhemmistani pisimpään eli vaija, isänisäni.

Kun viimeisen kerran näin vaijan kymmenisen vuotta sitten, hän makasi terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hoitajat väittivät, ettei vaija enää ymmärrä mitään.

Vaija ymmärsi liiankin hyvin. Kun kysyin, mitä vaijalle kuuluu, hän vastasi: ”Aika käy pitkäksi”.

Mietin, miltä tuntuisi maata sängyssä television pakkosyöttäessä Kauniita ja rohkeita. Volyymi varmuuden vuoksi täysillä.

Joitakin vuosia sitten tapasin juttukeikalla vanhusten virikeohjaajan. Hän totesi, että vanhukset suljetaan pois elämältä.

Elämänpiiri kutistuu, kun ihmisen ruumis rapistuu ja ystäviä kuolee ympäriltä. Ei pysty enää liikkumaan samalla tavalla kuin ennen. Kuulo huononee, näkö heikkenee, muisti pätkii.

Virikeohjaajan mielestä fyysisen elämänpiirin kutistumisesta huolimatta pitäisi huolehtia, ettei ihminen kuolisi sosiaalisesti ennen aikojaan.

Yhteiskunta ja läheiset haluavat, että Toinin elämä on turvallista, että hän ei kaadu suihkussa, unohda syödä.

Toinilla ei ole jalassaan pantaa kuten avovangeilla, mutta hän on menettänyt mahdollisuutensa päättää omasta elämästään.

Kirjoittaja työskentelee Sanoman maakuntalehtien yhteistoimituksessa.