Kolumni

Ei kiitos äitiydelle

22.7.2013 4:00

En pidä pienistä lapsista. Puolisoni siskon lapset käyvät meillä aina toisinaan kyläilemässä, ja fiilikseni on joka kerta sama heidän lähdettyään: aivan kuin minikokoinen pyörremyrsky olisi saapunut kotiini ja sen lähdettyä voin vain ihmetellä, että mitä äsken tapahtui? Oloni on kuin lattiarätillä, lelulaatikon (joka on varattu juuri lapsivieraiden varalle) sisältö on pitkin lattioita ja keittiöstä löytyy ruokatahroja pöydältä, tuoleilta sekä lattialta. Eivätkä kälyni lapset ole mitenkään erityisen hulivilejä tai huonosti käyttäytyviä. He ovat vain pieniä lapsia.

En halua nousta yöllä syöttämään kitisevää kapaloa.

Olen joskus nuorempana mennyt läpi aikakauden, jota voisi kuvailla äidinvaistojen heräämiseksi. Halusin kovasti omia lapsia, mutta nyt myöhemmällä iällä olen tyytyväinen, etten ole puskenut ulos ainuttakaan tenavaa. Olen myös tyytyväinen, että tytärpuoleni on jo 16-vuotias. Onhan hän toki kaikentietävä teini-ikäinen, mutta ainakaan häntä ei tarvitse syöttää, viedä potalle ja vahtia 24/7. Ajattelen kyllä tytärpuoltani tyttärenäni, mutta en ole hänen äitinsä. Olen yksi aikuinen lisää hänen elämässään, joka välittää ja huolehtii hänestä.

Ja nyt kun hän on muuttamassa omaan kotiinsa opiskelujen perässä, tunnen surun lisäksi helpotusta. Ei enää lapsia kotonani.

Tiedän, että en ole ainut nainen, jota äitiys ei kiinnosta sentin vertaa. Joskus olen kokenut olevani jollain tapaa epänormaali, mutta ajan kuluessa nuo ajatukset ovat jääneet.

En todellakaan aio pilata vaivalla treenattua kroppaani yhdenkään lapsen takia. En halua nousta yöllä syöttämään kitisevää kapaloa.

Pidän ajatuksesta, että voin mennä ja tulla omien mielenkiintojeni mukaan. Yksinkertaisesti en ole äitimateriaalia, enkä häpeä myöntää sitä.

Vaikka omaan ajatusmaailmaani äitiys ei sovi, arvostan ja kunnioitan vanhemmuuden valinneita. Jos haluat tietää, mitä on maailman rankin ”ammatti”, hommaa lapsi.

Kirjoittaja on Kouvolan Sanomien urheilutoimittaja.

Laura Tolonen