Kolumni: Jänishousun mäenlasku

11.1.2017 13:15

Siellä olin, mäen harjanteella. Lonkkaa jomotti. Kaikista maailman harrastuksista perinteinen hiihto oli voittanut minut, ei tosin puolelleen, vaan selätyksellä puolijäiselle ladulle. Vapisin ja itkinkin vähän.

Kolmannella kerralla luotin jo vähän itseeni.

Takanani on kaksi talvea laskettelua ja luistimillekin uskaltauduin männäviikolla ensimmäisen kerran yli viiteentoista vuoteen. Luistelu oli hitusen jännittävää, mutta ei ollenkaan niin hurjaa kuin perinteisillä suksilla pitkän alamäen laskeminen auraten ilman hiihtouraa.

Valkealan Harjunmäen päällä arvoin, että tähänkö jänishousun hiihtoharrastus tyssäsi. Perinteisillä en ollut sivakoinut kymmeneen vuoteen, vapaan tyylin suksilla kokeilin viimeksi viisi vuotta sitten. Sisulla, hammasta purren ja paniikinomaisesti hengittäen lähdin laskemaan väylää alas metri kerrallaan, aviomiehen hyviä neuvoja vain heikosti kuunnellen.

Kaikki kunnia perinteiselle hiihdolle.

Vierumäen opiston joulukuisessa valmistumistilaisuudessa muisteltiin opiston perustajaa Lauri ”Tahko” Pihkalaa (1888—1981). Pihkala oli ollut huolissaan, että jos suksia ei kaiveta esiin ennen joulua, saattavat ne jäädä käyttämättä koko talvena. Nykyisillä hiihtokeleillä tosin on ihme, jos ennen joulua pääsee hiihtämään.

Kouvolassa on hienoa, että näillä keleillä on käytössä edes yksi kunnostettu latu — olkoonkin, että molempiin suuntiin ei perinteisen latua ollut koko matkalle.

Siinähän sitä oppii. Kauhuntäyteisen laskun jälkeen sisuunnuin. Eihän perinteisen hiihto voi olla pelottavampaa kuin laskettelu! Matka jatkui uudelle kierrokselle, sillä kertaa kaaduin tasaisella, mutta pääsin pitkän mäen kohtalaisesti alas. Kolmannella kerralla luotin jo vähän itseeni.

Verrattuna lasketteluun ja luisteluun, tunti hiihtoa tuntui kropassa jo samana iltana, vaikkei pyllähtämisestä aiheutunutta mojovaa mustelmaa otettaisikaan lukuun.

Krista Lihvonen-Hietakallio
Kirjoittaja on Kouvolan Sanomien uutistuottaja.