Kolumni: Leipää ja jugurttia

25.4.2017 13:15

Kaveri kertoi joutuneensa viime viikolla odottamaan lääkärille pääsyä Poksin päivystyksessä useita tunteja. Kuin ohimennen hän mainitsi, että puoli yhdeksän maissa hoitaja toi voileipiä ja jugurttia välipalaksi. Vastasin, että ”aha”, kunnes parin sekunnin päästä leuka loksahti lenkkarin päälle.

Että toivat välipalaa!?

”Että toivat välipalaa!?”

”Kyllä, näin oli käynyt”, kertoi tyytyväinen potilas.

Vuosikaudet olen toimittajana kuunnellut valituksia, miten päivystyksessä on jouduttu jonottamaan nälkäisenä ja janoisena. Olisiko nyt niin, että tämä ongelma on poistumassa pienellä rahalla ja pienellä vaivalla. Toivottavasti iltapalaa jaetaan jatkossakin. Toki ymmärrän, että tiettyjen vaivojen kohdatessa pitää olla syömättä, jos vaikka joudutaan leikkaamaan.

Toinen asia, mikä helpottaisi odottajien tukalaa tilannetta, on puhuminen. Jospa henkilökunnasta joku ehtisi välillä piipahtamaan jonotustilassa kertomassa, mikä on tilanne. Montako päivystäjää sillä hetkellä ottaa vastaan potilaita, onko tapahtunut jotain, mikä sitoo henkilökuntaa erityisesti tai ihan vaan, että vaikka kaikki ovet ovat kiinni, niiden takana tehdään hoitotyötä.

Tuntien odotuksen aikana saattaa jonkun kuume nousta tai kipu pahentua, joten kiireellisyysjärjestyskin voi muuttua. Jos ketään ei näy tuntikausiin, tulee varmasti vaikea olo.

Sairaala ja terveysasemat eivät suinkaan ole ainoita paikkoja, joissa ihminen osataan ohittaa kuin häntä ei olisi olemassakaan. Ainakin minua loukkaa suuresti se, että palveluammatissa oleva henkilö ei katso eikä mitenkään reagoi olemassaolooni. Tätä tapahtuu jatkuvasti ravintoloissa, liikkeissä ja korjaamoilla. On raivostuttavaa pelätä muuttuneensa näkymättömäksi ja mitättömäksi riesaksi.

Katse ja vaikkapa pieni nyökkäys riittää kertomaan, että sinut on huomattu, palaan kohta. Ajanpuute ei ole hyväksyttävä selitys.

Ystävällinen asenne ei myöskään maksa mitään.

Kirjoittaja on Kouvolan Sanomien toimittaja.

Laila Sairo