Korialainen Taina Vainio nousi ylös sohvalta ja jätti vakituisen työpaikan — ”Minulla oli tarve tehdä jotain merkityksellistä”

19.2.2017 14:03
Kuva: Lukas Pearsall
Taina Vainio päätti, että nyt on se päivä.
Taina Vainio päätti, että nyt on se päivä.
Korialainen koti toivottaa vieraat tervetulleiksi arabiaksi. Kyltin on tehnyt Taina Vainion turvapaikanhakijaystävä.

Taina Vainio työnsi lastenvaunuja Sippolan kylätorilla. Oli kesä 1993. Sinikukallisissa vaunuissa lekotteli vajaan vuoden ikäinen esikoistytär. Vainio oli 20-vuotias ja jäänyt viettämään välivuotta lukion jälkeen. Vastaan käveli hänen entinen äidinkielenopettajansa.

— Opettaja katsoi minua ja sanoi ”voi ei, odotin, että sinusta olisi tullut jotain”.

Nuori äiti ei osannut vastata mitään.

 

Vainion, 44, elämässä on ollut monia alkuja ja loppuja: päättyneitä töitä ja uusia työpaikkoja, kaksi eroa sekä uusia pari- ja ystävyyssuhteita. Ja elämänmuutos.

Vainiolle alkoi kertyä ylipainoa ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Hänen elämästään tuli jojoilua: hän lihoi, laihtui, lihoi taas. Omakuva alkoi muuttua vähitellen iljettäväksi.

Hän kävi töissä, mutta vältteli muuten kotoa poistumista. Hän ei halunnut näyttää itseään muille. Hänestä tuli taitava keksimään tekosyitä, miksei voi lähteä ystävien juhliin tai muihin tilaisuuksiin. Hän oli vaarassa syrjäytyä.

Siitä elämästä ei ole kauan. Elettiin 2010-lukua.

— Istuin sohvalla ja katsoin televisiota. Palkitsin ja rankaisin itseäni syömällä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että olin lähellä masennusta.

Vainio tunsi, että paino määritteli hänet kaikkialla. Hän kuuli kommentteja ”ihanko oikeasti aiot ottaa jälkiruokaa”. Kun hän meni näyttämään ihottumaansa lääkärille, tämä otti painon puheeksi.

— Kuulin jälkikäteen tuttavaltani, että minua ei valittu erääseen työhön painoni takia. Olin kuulemma pätevä, mutta en riittävän edustavan näköinen siihen tiimiin.

Kaikki lyönnit napsahtivat vyön alle ja saivat hänet syömään lisää.

 

Someday is now. Jonakin päivänä on nyt. Lause lukee Vainion vasemmassa käsivarressa. Hän otti tatuoinnin vuonna 2014.

Siihen asti Vainio oli elänyt sitku-elämää: Sitten kun tulee kesä, alan liikkua. Sitten kun tulee syksy, alan liikkua, koska ei ole niin kuuma.

— Tajusin yhtäkkiä, että mikään ei tapahdu ikinä. Päätin, että se joku päivä on nyt.

Samoihin aikoihin hänen silloinen työnantajansa Halton tarjosi työntekijöiden käyttöön hyvinvointivalmentajan puoleksi vuodeksi. Vainio ilmoitti heti ensimmäisellä tapaamisella vihaavansa ryhmäliikuntaa ja rakastavansa suklaata. Valmentaja suhtautui asiakkaan purkaukseen tyynesti.

— Hän kielsi minulta dieetit ja käski menemään kolmesti viikossa ulos — vaikka seisomaan kiven päälle, kunhan olen ulkona.

 

Tästä alkoi Vainion henkinen matka ja itsensä hyväksyminen.

— Jos ihminen ei osaa rakastaa itseään, hän ei myöskään osaa tehdä mitään sellaista, mistä on hänelle hyötyä. Ymmärsin, että laihdun tai en, olen ihan hyvä ihminen.

Terveellinen ruoka alkoi maistua Vainiosta hyvältä. Hän työnsi syrjään oksennuksenmakuiset muistot koululiikunnasta ja alkoi liikkua. Ensin hän uskaltautui kokeilemaan zumbaa. Pian hän osti kuukausikortin kuntokeskukseen ja viikko täyttyi liikunnasta.

Paino alkoi tippua kuin itsestään. Puolessa vuodessa lähti 20 kiloa. Sen jälkeen hän on laihtunut vielä 10 kiloa. Vainio sanoo, että hänen koko elämänsä on muuttunut valoisammaksi. Hän ei enää piilottele itseään muilta.

— Olen edelleen pehmeä, mutta kelpaan itselleni tällaisena.

Vainio on pitänyt pitkää taukoa treenauksesta, koska väsyi suunnittelemaan elämää liikunta-aikataulujen mukaan. Hän aikoo kuitenkin aloittaa liikkumisen uudestaan.

 

Vuonna 2015 Vainio seurasi tiiviisti uutisointia pakolaiskriisistä ja järkyttyi kielteisestä nettikirjoittelusta. Kun Keltakankaalle perustettiin hätämajoitusyksikkö, hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Hän lajitteli turvapaikanhakijoille lahjoitettuja vaatteita, tiskasi ja leikki lasten kanssa.

Lisäksi hän kävi SPR:n tukihenkilökoulutuksen ja ryhtyi tukihenkilöksi viisihenkiselle irakilaisperheelle, joka tarvitsi apua arkiasioissa. Yhteistä kieltä ei ollut, joten äidit vetivät pantomiimia keskellä ruokakaupan käytävää.

— Osasin näytellä jopa leivinjauheen.

Vapaaehtoistyössä Vainio joutui kohtaamaan myös omat ennakkoluulonsa. Arabimiesten käytös naisia kohtaan ja islam olivat arveluttaneet häntä.

— Kun katsoin hätämajoitusyksikössä olevia nuoria miehiä, mietin itsekin, missä heidän vaimonsa, sisarensa ja äitinsä ovat.

Sitten hän tutustui ihmisiin, kuunteli tarinat ja ymmärsi heidän hätänsä.

 

Vuonna 2011 Vainio sai vakituisen paikan vientiassistenttina Haltonilta, sisäilmastoratkaisuihin erikoistuneelta yritykseltä Kausalassa. Hän nautti työstään ja piti työkavereistaan. Työ oli kiireistä, kansainvälistä ja hänen koulutustaan vastaavaa.

Vähitellen Vainion mieleen alkoi kuitenkin nousta ristiriitaisia ajatuksia.

— Tein työtä, jonka tarkoitus oli hankkia rahaa — jollekin toiselle. Samaan aikaan tietoisuuteni ihmisten pahoinvoinnista lisääntyi.

Hän oli haaveillut nuorena yliopisto-opinnoista Moskovassa ja suunnitellut lähtevänsä Afrikkaan rakentamaan kouluja. Unelmat olivat jääneet toteuttamatta.

Vuonna 2015 Vainiota pyydettiin töihin monikulttuurikeskus Saagaan. Hän mietti asiaa viikonlopun yli ja otti paikan vastaan. Vainio oli jo tuolloin eronnut toisesta miehestään ja ostanut omakotitalon yksin.

— Monet tuttavistani sanoivat, että hullu, olet yksinhuoltaja ja asuntovelallinen ja vaihdat vakipaikan määräaikaiseen työhön. Mutta minulla oli tarve tehdä jotain merkityksellistä, jotain hyvää.

Vainiosta tuli vuoden 2016 alussa projektikoordinaattori kolmevuotisessa hankkeessa, jonka tavoitteena oli työllistää ennen kaikkea maahanmuuttajia. Työ oli kaikkea sitä, mitä hän oli toivonut.

— Sain toteuttaa omaa luovuuttani ja olla ihmisten kanssa tekemisissä.

 

Jääkaapin ovessa on paperi täynnä ruoka-aineiden nimiä suomeksi ja arabiaksi. Lappu on muisto kesästä 2016.

Vainio huomasi, että eräs Rekolan vastaanottokeskuksessa asuva nuori turvapaikanhakijamies oli ahdistunut ja viilteli itseään. Hän oli odottanut turvapaikkapäätöstä yli vuoden.

Vainio alkoi pelätä miehen puolesta ja otti hänet tilapäisesti luokseen asumaan. Kolme muuta parikymppistä nuorukaista seurasi perässä. Vainio oli ystävystynyt kaikkien kanssa jo aiemmin.

Miehet nukkuivat kesän siskonpedissä olohuoneen lattialla, koska omia huoneita riitti vain Vainiolle ja tämän murrosikäisille pojille.

— Naapureille ja pojilleni se saattoi olla shokkihoitoa. Irakilaiset ovat hyvin kovaäänisiä: he puhuvat kovalla äänellä ja kuuntelevat musiikkia täysillä.

 

Kiitolliset miehet tekivät kesän aikana lähes kaikki kotityöt: siivosivat, kokkasivat, leikkasivat ruohon ja korjasivat perheen polkupyörät. Illat kuluivat keskustellen suomeksi, arabiaksi ja englanniksi.

— Puhuimme elämästä Irakissa ja Suomessa, uskonnoista, perheistä, kulttuureista. Soitimme videopuheluita Irakiin ja tutustuin miesten äiteihin sekä sisaruksiin. Näin, mistä he olivat tulleet ja millaista elämä siellä on. Sota saapui olohuoneeseeni.

Vainio oppi kesän aikana arabiaa ja vieraat suomea. Loppukesästä miehet palasivat vastaanottokeskukseen. Kaksi heistä on edelleen Kouvolassa, kaksi on päätynyt Saksaan. Elinikäinen ystävyys on kuitenkin syntynyt.

Vainion toiminta turvapaikanhakijoiden parissa ei miellyttänyt kaikkia. Nettikeskusteluissa hänet leimattiin rättipäiden haalijaksi ja syyksi Kouvolan muuttotappioon.

— Kommentit olivat niin järjettömiä, ettei niille voinut kuin nauraa.

Hänen postilaatikkonsa räjäytettiin ilotulitteilla tammikuussa 2016, vain pari päivää sen jälkeen, kun hän oli antanut haastattelun Kouvolan Sanomille vastaanottokeskukseen ammutuista ilotulitusraketeista.

 

Tällä hetkellä Vainio on työtön. Saagan projekti kutistui yksivuotiseksi ja päättyi viime vuoden lopussa, koska TE-toimisto ei myöntänyt sille enää työllisyysrahaa. Hän jatkaa monikulttuurikeskuksessa vapaaehtoisena ja etsii uutta työtä. Sellaista, jossa hän voi auttaa muita.

— Jos jokin asia loppuu, toinen tulee tilalle, hän uskoo.

Vainio tietää nyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa entiselle opettajalleen.

— Minusta tuli jo jotain — äiti. Se tulee aina olemaan tärkein saavutukseni.

Taina Vainio

Syntynyt Sippolassa vuonna 1972. Asuu omakotitalossa Korialla.

Neljä lasta kahdesta liitosta. Kaksi teini-ikäistä poikaa asuu yhä kotona.

Valmistunut Valkealan kristillisestä kansanopistosta koulunkäyntiavustajaksi ja silloisesta Kymenlaakson ammattikorkeakoulusta tradenomiksi.

Työskenteli viime vuoden projektikoordinaattorina monikulttuurikeskus Saagassa Kouvolassa.

Harrastuksina vapaaehtoistyö, ystävien tapaaminen, lukeminen, liikunta ja pöllöjen kerääminen.

Rakastaa kiireettömiä aamuja, perhettään ja läheisiään, uuden oppimista sekä pöllöjä.

Inhoaa ihmisten luokittelua ja leimaamista, vihapuhetta sekä eriarvoisuuden lisääntymistä Suomessa.

Ihmettelee Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltojen presidentiksi.

Anne Penttinen