Karhu myötäkarvaan silittäen

21.11.2016 kello 13:25, kirjoittaja: tieaho

Syksyisten marraspäivien vuoksi syvennyin viikonloppuna luontokirjallisuuteen. Karhuhan on otus, joka kiinnostaa myös metsästäjiä. Ohessa alunperin sanomalehteen kirjoittamani kirja-arvio. Julkaisen sen nyt poikkeuksellisesti tällä palstalla, kun sama kirja ehdittiin jo toisten toimesta arvioida Kouvolan Sanomissa aikaisemmin syksyllä.
Karhu myötäkarvaan silittäen
Kimmo Ohtonen: Karhu — voimaeläin.
Docendo 2016
Televisiosta tuttu luontotoimittaja Kimmo Ohtonen on toimittanut kauniin kirjan karhusta, jonka kanta kutistui Suomessa pahimmillaan noin sataan yksilöön. Nykyisin Suomessa lasketaan olevan pitkälti toista tuhatta karhua, mistä Ohtonen on tietysti tyytyväinen. Suomen kansalliseläimen ja Euroopan suurimman petonisäkkään tulevaisuus näyttää hyvältä.
Ohtoselle karhu on henkilökohtainen asia. Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva luontotoimittaja tapasi karhun jo pikkupoikana kesämökkimetsässään. Ilmeisesti silloin kohdattu karhu tuli kyläläismiesten avulla nopeasti tiensä päähän. Tästäkö johtuu, että Karhu-kirja saa paikoin suorastaan pamflettisia piirteitä. Suomalaiset salametsästäjät saavat Ohtoselta molemmista käsistä.

Mielenkiintoinen ratkaisu on yhdistää myös harvinaisen kansalliseläimen ja Ohtosen oman elämän kasvukuvaus yhteen. Oman elämän kokemukset iskevät tietysti eri ihmisiin eri tavalla, mutta painiiko Ohtosen vanhempien väkivaltaisen suhteen vihjaileva kuvaus samassa sarjassa kuin karhun elinolojen kuvaus? Vähän tässä on päälle liimaamisen makua.
Karhuista Ohtonen kirjoittaa hyvin. Tämä teos kuuluu niin sanottujen narratiivisten tietokirjojen joukkoon, eli Ohtonen kuvailee suomalaiskarhua tarinallisesti. Hän tekee muutamasta karhusta yksilöitä, joiden avulla kuvataan karhujen toimintamekanismeja yleisellä tasolla. Karhujen elintavat ja -olot Suomessa tulevat tutuiksi.

Joku voi sanoa, että Ohtonen inhimillistää luonnon, mutta tässä kirjassa ratkaisu toimii. Tekstin tukena on paljon söpöjä karhukuvia, joita Ohtonen on kuvannut kuvauskopista jossakin Kainuun suunnalla.
Kuvat tukevat kerrontaa. Ne ovat kovin lutuisia. Luontotoimittaja on nostanut söpöyskertoimen ääriasentoon.

 

 

Hyvää: Sujuvaa kerrontaa.
Huonoa: Pamflettimainen paatos.
Erityistä: Kirja on tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas ja WWF Suomen Vuoden luontokirjaehdokas.

 

Kouvolan Sanomissa ollut arvio löytyy verkosta tästä linkistä

Hirviosuma hajuetäisyydeltä

11.10.2016 kello 10:53, kirjoittaja: tieaho

Kuinka läheltä hirvi voi metsästäjää juosta? Muutama vuosi sitten suomalainen metsästäjä sai surmansa, kun ryteiköstä ilmestynyt hirvi juoksi metsästäjän päälle.  Näin on käynyt ennenkin.

Internetistä löytyy videoita, joissa hirvieläimet käyttävät lähitilanteessa uskomattoman nopeasti etujalkojaan potkimistarkoituksessa. Hirvi on lähietäisyydelle tullessaan erittäin vaarallinen vastus, vaikka se kiväärin takaa säyseältä näyttääkin.

Näitä yllä olevia asioita mietin nyt, kun toivun jahtiseurueemme viikonloppuna alkaneesta hirvikaudesta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli yllin kyllin heti ensimmäisenä päivänä. Kahden päivän saldokin oli runsas: neljä aikuista hirveä.

Lauantaina ei tarvinnut kauan toimintaa odotella. Tuskin pääsin istumaan ensimmäiseen passiin, kun Esan laukaus passituksen toisesta päästä kajahti. Kello oli 08.35. Olimme kokoontuneet jahtikauden ensimmäiseen neuvotteluun vain vajaat puoli tuntia aikaisemmin.

Kun Esan tappisarvi oli toimitettu traktorin kauhassa lahtivajaan, nyljimme hirven, paistoimme makkarat ja olimme takaisin pyyntipassissa jo ennen puolta päivää. Palasin itse samaan paikkaan, jossa olin ollut paria tuntia aikaisemmin. Passituksemme sulki tiiviisti metsästä ja peltolaikuista koostuvan kaistaleen suuren järven rannalla.

Pian kuulin vhf-radiosta sanat, jotka nostavat aina ihon kananlihalle: Koira irti!

Seurasin puhelinapplikaatiosta koiran liikkeitä maastossa. Kauaa ei mennyt, kun koiran ruudulle jättämä jälki paksuuntui. Sehän tarkoitti sitä, että koiran vauhti maastossa kasvoi. Myös haukuntaindeksi nousi vajaasta kymmenestä kolmeenkymmeneen minuutissa. Jotain oli nyt selvästikin tapahtumassa. Applikaatiokartalla koira pyöri levottomasti vajaat kilometrin päässä olevassa ryteikössä. Aluksi koira näytti etääntyvän kauemmas pohjoiseen, mutta muutaman metsäkiharan jälkeen koira suuntasi rantaa kohti. Sieltä, 600 metrin päästä viiva alkoikin lähestyä  etelään, eli passini suuntaan. 500 metriä, 487 metriä…

Istuin reppujakkaralla kapean pellon takana, kolmisenkymmentä metriä kuusikon puolella. Olin valinnut passipaikan niin, että saatoin ampua vaaraa tuottamatta suoraan pellolle, hieman etuviistoon oikealla ja jyrkästi vasemmalle, jossa sektori päättyi mäkeen.

Olin varautunut hirvipäivään tallentavalla rannetietokoneella. Katsoin sykettä (78), kun huomasin pellon toisella puolella liikettä. Yksinäinen hirvi laukkasi paljasta mäenrinnettä vasemmalta oikealle. Sekunti, ehkä kaksi, ja hirvi kääntyi pellolle.

Se otti suunnan suoraan ampumasektoriini. Seurasin jännittyneenä lähentymistä. Pellon ylitettyään hirvi jatkoi edelleen kohtisuoraan passipaikkaani. Syketallenteen raportin mukaan sykkeeni oli reilut sata, vaikka istuin jähmettyneenä paikallani. Työnsin varmistimen varovasti pois päältä. Ase lepäsi vielä polvillani. Vain silmämunani liikkuivat.

Näin jo tarkasti hirvilehmän piirteet. Sen turpa vaahtosi, eli hirvi oli tullut kovaa jo pitemmän aikaa. Pellolla se oli vielä laukannut, mutta risumaastossa käynti muuttui raviksi.

Sykelukema 124. Seurasin otuksen lähentymistä jähmettyneenä. Pienikin liike, ja hirvi muuttaisi välittömästi suuntaa. Tähän asti suunta oli ollut kohtisuoraan meikäläistä kohti, mutta parinkymmenen metrin päässä hirvi suuntasi hieman vasemmalle. Ei epäilystäkään – hirvilehmä. Silmäys pellolle: ei perässä juoksevaa vasaa missään.

Meillä oli sellainen käsitys, että passituksemme sisäpuolella saattaisi olla lehmä ja vasa. Odotin edelleen, josko pellon takaa ilmestyisi vasa näkyviin. Ei vieläkään mitään! Olin seurannut hirvilehmän lähestymistä jo parikymmentä sekuntia. Odotin. Syke huiteli sadan kahden- ja kolmenkymmenen välillä.

Kun hirvi pääsi viereeni, minusta noin 7 metriä vasemmalle, nostin kiväärin. Tähtäys. Osuma! Hirvi on niin lähellä, että oikealla tuulella ja hidastetussa tilanteessa voisin haistaa sen hengityksen ja tuntea sen turkista erittyvän lämmön!

Hirvi oli niin lähellä, että osuman näki heti. Jäin ihailemaan tilannetta, kun kuolettavasti loukkaantunut hirvilehmä käännähti äkisti minua kohti. Äkkiä toista luotia piippuun: otushan oli tulossa suoraan päälle. Osuma oli kuolettava, mutta hirvi olisi vielä ainakin minuutin toimintakunnossa. Se saattaisi hyvinkin tulla päälle ja potkaista.

Onneksi kurssi kääntyi, eikä toista laukausta tarvittu. Uskon hirven pyörähtäneen lähimmillään kolmen, viiden metrin päästä minusta. Tässä kohtaa näin jahtikoiramme Ellin tulevan pellon yli hirven hajun perässä, nokka ylväästi koholla. Se ei komennoistani välittänyt vaan katosi välittömästi kuusikossa olevaan ylämäkeen.

Seurasin tokkuroivasti etenevää hirvilehmää toista minuuttia.  Ensin se suuntasi takanani olevaa mäkeä kohti, mutta ilmeisesti nousu oli liikaa, ja hirvi alkoi kiertää takaisin alamäen suuntaan ja peltoa kohti. Se kaatui lopulta ehkä 70 metrin päähän jakkarastani. Aurinko paistoi, ja kuulin kuivuneiden lehtien kahinan pellon reunalla olevista koivuista.  Aamulla tuimasti käynyt koillistuulikin oli hyytymässä.

Askellan kohteelle varovasti selän puolelta: puukko esiin ja suolistamaan!

Koettelen lehmän nisät. Täysin kuivat.  Tämä lehmä ei ole tänä vuonna poikinut.  Vilkaisu sykemittariin: 168 iskua minuutissa.

Jahtipäivän loputtua tarkistan rannetietokoneesta liikuntalukemat. Olen ollut aktiivisesti liikkeellä 4 tuntia 32 minuuttia. Istuskelu passissa, autossa ja lahtivajassa ovat syöneet osan ajasta, mutta liikettäkin on ollut. Energiankulutus jähmettyi lukemaan 1296 kilokaloria. Askelia kertyi 5310.

Ensimmäisen päivän jälkeen lahtivajan katossa roikkuu kolme aikuista hirveä. Sunnuntain puolella kinnerpuuhun ripustetaan vielä yksi!

 

Katso tilanteesta otettu video Hirvilehmä nurin 7 metristä

 

 

60 kilsaa kävellen ja partaa imien

3.10.2016 kello 18:37, kirjoittaja: tieaho

Jotain piti keksiä! Kun palasin helmikuussa Aconcagualta (huippureissu ja huiputus!), oli vaikeuksia jatkaa ruumiillisia harjoituksia, kun ei ollut mitään tavoitetta. Niinpä keksin, että kävelen ennen syyspimeitä kerran töistä kotiin.

Kouvolan Sanomien pysäköintialueelta on kotiini Kotkaan 60,9 kilometriä. Aconcagualla taisimme kävellä huiputuksen jälkeen yhtenä päivänä 40 kilometriä, ja se otti joillakin ryhmästä tosi koville. Tämän perusteella pidin jonkinlaista pohjakuntoa yllä syksyiseen kesälomaan asti. Kukaan ei kävele kylmiltään 60 kilometriä. Näin uskallan tämän kokemuksen jälkeen väittää.

Pari viikkoa sitten äkkäsin, että hirvikausi alkaa. Oli siis aika ryhtyä mielikuvista tekoihin. Syyskuun viimeisenä päivänä tulinkin töihin junalla reppua selässä. Puoli viideltä töiden jälkeen oli totuuden hetki. Kollegani Jäppiskän Immu oli lupautunut saattohoitajaksi alkumatkalle.

Siispä matkaan! Kollegat arvelivat etukäteen, että Immu saattaisi meikäläisen Korian sillalle, mutta mitä vielä: Immu veti kärkeen ja lopetti vasta, kun hänet ”väkisin” tien varresta haettiin. Matkaa oli tässä kohtaa vasta 18,8 kilometriä. Kuljettajan piti ajaa auto edemmäs reitin varteen – Sulennon tienristeykseen. Siellä tuli Immullekin 20 kilometriä täyteen.

Tässä kohtaa olin satakunta metriä Immun perässä. Pelkäsin jo välillä, että jos hän kävelisikin seurassani loppuun saakka, olisin Kotkassa vasta tunti häntä myöhemmin. Onneksi Immu napattiin kyytiin!

Ensimmäiset 20 kilometriä menivät seuraa pitäessä mukavasti. Immun jälkeen koitti kuitenkin pimeys. Tähdet taivaalla kirkastuivat ja asvaltti alkoi pikku hiljaa muuttua näkymättömäksi. Näin vain valkoiset linjamerkit keskikaistalla ja laidoilla.

Korialta Anjalaan kävellään maantietä pitkin. Kun auto tulee pimeässä vastaan, jalankulkija häikäistyy. Kävelin illan mittaan yhteensä varmasti kilometrin sokaistuneena. Se on vaikeaa, sillä pitkällä suorituksella paikat jäykistyvät, ja horjahdusliikkeen korjaus oli aina melkoinen suoritus.

Etukäteen pelkäsin, että takareidet ja ristiselkä menisivät nopeasti jumiin asvaltilla kävellessä. Venyttelinkin reisiä ja selkää joka tauolla. Yllättäen selkä alkoi jumittaa ristiselän sijasta lapaluiden välistä. Minulla oli repussa seitsemän, kahdeksan kiloa materiaalia: 3,5  litraa vettä, kolme varttia kuumaa kanakeittoa termarissa, suklaapatukoita, pähkinöitä, puhelin, varavirtalähde, otsalamppu, fleece-pusero, varahanskat, vessapaperirulla, kaksi tölkkiä keltaista jaffaa, karamelliä,  compeed-laastareita, urheiluteippiä, kaksi mp3-soitinta ja tietenkin näkkileipää.

Huomasin heti alkumatkasta, että olisi pitänyt ottaa reppu, jonka saa etupuolelta kiinni rintakehän kohdalta. Nyt vasen olkain lipsui jatkuvasti olkapään yli (meikäläisellä on niin sanotut jormaollilahartiat). Tuli turhaa liikettä ja jännitystä. Lapaluuseudun lihakset kiittivät.

Immun seurassa ensimmäiset parikymppiä käveltiin reilun kuuden kilometrin tuntivauhtia. Pidimme kaksi taukoa. Ensimmäinen nestetankkaus oli melko tarkkaan 10 kilometrin kohdalla, eli Värälän rauhankivellä entisen Elimäen kunnan pohjoisosissa, maantie 359:n varrella. Ilmeisesti 1800-luvulla pystytetty kivipaasi muistuttaa Kustaan sodan (1788-90) päätteeksi sovitusta rauhasta Venäjän ja Ruotsin välillä. Kivi ei tehnyt vaikutusta, jos sen näin lyhyesti sanon.

Seuraava tauko pidettiin viisi kilometriä lähempänä Kotkaa. Sitten seuranpitäjälleni tulikin jo noutaja.  Kello oli 20.06 ja ilta pimeni nopeasti. Immu poistui hyväkuntoisen näköisenä sulavalinjaiseen henkilöautoon.

Sulennolta jatkoi aluksi kepein mielin etelään. Kun ensimmäiset 20 kilometriä olivat sujuneet niin nopeasti hyvässä seurassa, seuraava kymppikin menisi heittäen. Ei mennyt, paremminkin heittäytyen. Nykyajan autoissa on erittäin kirkkaat valot, ja reunaviivan ulkopuolella on vastikään uusitulla tieosuudella vain vajaat puoli metriä asvalttia. Siinä tuli häikäistyneenä koeteltua pientareen aluskasvistoa useampaan kertaan. Autot kyllä väistivät yksinäistä, pimeää jalankulkijaa hienosti. Ilmeisesti jalkaan ja käsivarteen kiinnitetyt heijastimet toimivat.

Selän lisäksi alkoi olla jo hanskatkin läpimärkinä. Olivatkohan merinovillaiset, pitkät alushousut ja –paita liian raju valinta syyskuun ja lokakuun väliselle yötaipaleelle? Eivät olleet. Pysähdyin Anjalassa 27 kilometrin kohdalla, pidin pienen tauon, ja heti alkoi paleltaa. Säästelin fleeceä ja kiroilin mielessäni sitä, etten ottanut matkaan untuvaista, kevyttä taukotakkia. Kanaliemen ja venyttelyn jälkeen eteenpäin!

Tarkoitus oli päästä Susikosken sillalle ja Kotkan puolelle ennen kymmentä. Etukäteen oli kerrottu, että Susikosken baari olisi iltakymmeneen asti auki. Ei tietenkään ollut. Asiaa kokematon ei ymmärrä, miltä tuntuu, kun on kiirehtinyt eteenpäin berliininmunkin kuva mielessä kilometritolkulla. Ja sitten tulee tyhjä ja pimeää vastaan! Onneksi repussa oli kuumaa kanakeittoa ja kylmäksi jäähtynyttä vettä. Oltiin jo sentään Kotkan puolella, yli puolivälissä. 31 kilometriä!

(Facebook-päivityksen mukaan olin Susikoskella vasta 22.37, eli vaikka baari olisi ollut iltakymmeneen asti auki, olisin silti myöhästynyt!)

Ei kuin kohti pimeää etelää! Nyt alkoi olla jo selkä ja reidet melkoisen puuduksissa. Polvia kolotti mukavasti. Olin tähän mennessä kuunnellut mp3-soittimiesta pari tuntia äänikirjaa, mutta kolmatta en jaksanut. Pistin musiikkia väliin. Kävelytempo kiivastui, ja pääsin heittäen 39,8 kilometriin. Oltiin jossain Hurukselan pimeimmillä osuuksilla.

Polvet huusivat hoosiannaa ja heittäydyin sammalvuoteelle kengät männynvartta vasten. Tankkauksen lisäksi oli pakko ottaa parasetamolipilleri! Tapahtui ihme. Nousin jalkeille ja kun kipu lakkasi, pääsin hyvään rullaukseen. Vauhtini oli gps-kellon mukaan melkein seitsemän kilometriä tunnissa.

Olin nyt sellaisilla astraalitasoille, että oksat pois. Tähdet tuikkikivat kirkkaasti, mutta jalkojen alla näkyi vain valkoisia viivoja. Asfaltti imi kaiken valon. Aivan kuin olisi kävellyt tyhjän päällä. Autojakaan ei enää puolenyön jälkeen näkynyt.

Tässä kohtaa ajattelin, että kun ensimmäiset 20 kilometriä olivat menneet niin helposti, niin kohta heiluttaisin jo huivia Kotkansaarella.

Vain vajaat viisi kilometriä, ja vasemman jalan päkiää alkoi poltella. Tunsin, miten paksun jalkapohjanahan ja sisempien lihakerrosten väliin alkoi kerääntyä nestettä. Matkaa kotiin oli enää 17 kilometriä, mutta askel askeleelta irvistys naamassa syveni. Imin partakarvojakin kuin mielipuoli! Onneksi oli säkkipimeää, eikä ketään ollut näkemässä irvistyksiäni.

Tuska helpotti hieman, kun sidoin vasemman jalkineen tiukemmalle. Päkiän aristelu alkoi kuitenkin heijastua oikeaan polveen. Kävelin vähän samaan tapaan kuin Klonkku Taru sormusten herrassa. Onneksi vesivarastot repussa vähenivät. Eikä siinä kaikki: aamukahden jälkeen aloin nähdä valkoisten viivojen lisäksi myös mustan asvaltin. On paljon helpompaa kävellä, kun näkee tason, jossa liikkuu.

Ensimmäisen 20 kilometrin matkalla olin oppinut, että tietä pitää kulkea vuoroin vasempaa, vuoroin oikeaa laitaa. Henkilöautossa ei huomaa, kuinka paljon tie kaartuu reunojaan kohti. Siinä kävellään aina enemmän tai vähemmän sisäpuolen jalan varassa. Ei ollenkaan mukavaa.

Hurukselantiellä pääsin vähän vaille aamukolmea risteykseen, jossa luki Kymi. Yritin positiivisesti ajatella, että kohta kävelisin ihan oikeilla jalkakäytävillä. Niiden täytyy olla tasaisempia kuin laidoilleen pudottavat maantiet! Kyllähän ne sitä taisivat ollakin, mutta kivutkin lisääntyivät. Ei riittänyt, että päkiä ja polvi vihoittelivat. Irvistelyn vuoksi myös silmälasisangat alkoivat puristaa oikeaa korvaa! Saatana, kaikkea riesaa ihminen itselleen keksiikin!

Kotkan esikaupunkialueelle tultaessa hyödynsin takareisien venyttelyssä jokaista bussipysäkkiä. Tampsan lavalla tuijottelin vielä kerran hartaasti tähdenlentoja. Viimeinen kupillinen kanakeittoa. Matkaa kotiin vielä kymmenisen kilometriä. Se tuntui aivan helvetilliseltä.

Kymenlaakson keskussairaalasta oli matkaa Kotkansaarelle enää kolmisen kilometriä. Siinä päätin ottaa loppuspurtin. Kiihdytin 4,3 kilometrin tuntivauhdista 6,7 kilometriin. Viisisataa metriä myöhemmin oli pakko pudottaa viiteen. Paimenportin risteykseen nousevassa mäessä olin taas reilun neljän kilometrin tuntinopeudessa. Sattui niin saatanasti!

Kivisalmen silta oli hieno etappi, sillä sen jälkeen olin vihdoin Kotkansaarella. Matkaa kotiin viheliäinen kilometri, vähän päälle.

Kaupungin valoissa oli periaatteessa helppo kävellä. Käytännössä kolotti ja vihloi perkeleesti. Mikään ei etene maailmassa yhtä hitaasti kuin suoraan työstä aamuyöllä kotiin palaava mies. Siltä se tuntui. Jokainen sata metriä Tornatorintiellä tuntui viideltä kilometriltä. Nälätti ja kroppa oli coretex-kuoripuvun alla ihan märkä. Rakkula päkiässä litisi. Pipon alla kiehui voimattomasti. Polvi turvoksissa vinttasin viimeiset metrit. Kello kävi jo kuudetta tuntia aamulla.

Pääsin kotipihaan. Maali! Ja säästin 3,4 euroa junamaksua! Kyllä kannatti.

 

Yhteenveto:

Kävelty matka 60,9 kilometriä.

9,5 ensimmäisen tunnin aikana 50415 askelta. Yhteensä 76 000 askelta (arvio!)

Kulutus 5954 kilokaloria (josta 62 prosenttia rasvoja).

Keskisyke 121.

Huippusyke 153 (81 prosenttia huippusykkeestä).

Maksiminopeus 7.5 km/h.

Keskinopeus 4,7 km/h.

Lähtö 16.34 Kouvolasta.

Maalissa Kotkansaarella 05.28.

Matka-aika noin 12 h 54  min.

 

 

Jälkihuomautus 5.10. Omituisia vinttaajia löytyy muualtakin. Toimittaja Vili Uuskallio veti Kouvolasta ylämäkeen peräti 63 kilometriä!

 

 

Lepakoita ja kokalehtiä Bolivian viidakossa

13.3.2016 kello 17:33, kirjoittaja: tieaho

Kannattaako hypätä pää edellä tuntemattomaan viidakkojokeen?

Piipahdin tammi-helmikuun vaihteessa Aconcagualla (6962 m), joka on Himalajan ulkopuolella maailman korkein vuori. Jos maailman korkeimmaksi trekkausreitiksi kutsuttu vaellus kiinnostaa, niin tein siitä tällaisen 12 minuutin videon. Jos lisätietoja kaipaatte, niin pankaa sähköpostia tulemaan! Kerron mielelläni.

Tässä blogissani kerron kuitenkin jatko-osista, eli palasin Andeilta Buenos Airesin kautta Boliviaan, Santa Cruziin. Viidakko-oppaani mukaan Santa Cruz ja Bolivian hallinnollinen pääkaupunki La Paz ovat samaa suuruusluokkaa, mutta verkkolähteiden mukaan Santa Cruzin (1,6 miljoonaa asukasta) väkiluku on kaksi kertaa La Pazia suurempi. Ilmeisesti Duplo-espanjassani on parantamisen varaa, ainakin puhutun ymmärtämisen osalta.

Majoituin lennon jälkeen Santa Cruzissa Cobacabana-hotelliin, jossa oli vahvaa vanhojen James Bond -elokuvien meininkiä. Palvelu oli respassa asiallista, mutta hotellihuoneet pieniä (asuin kahdessa eri huoneessa). Löysin hyvällä tuurilla heti tulopäivänä pienen viidakkoreissuja fiksaavan matkatoimiston. Nimikin oli tuttu netistä, sillä olin samaan paikkaan laittanut etukäteen kyselyn viidakkomatkoista. Oliko niihin vastattu? Ei.

Minulla oli vain viisi päivää aikaa, joten neljän päivän jokiristeily Amazonian latvavesistössä oli poissuljettu mahdollisuus. Aikatauluuni sopivalle retkelle Amboron kansallispuistoon olisi tarjolla joko kolmen tai kahden päivän reissuja. Rahatilanne ratkaisi asian nopeasti: kahden päivän reissu. Tässä kohtaa kävi mielessä kohtaus lentoasemalla pari tuntia aikaisemmin. Olin varmuuden vuoksi vaihtanut sata dollaria ja euroa boliiveiksi. Nyt se satanen olisi ollut tarpeen.

Tein käteiskaupat Yhdysvaltain dollareilla auringon jo painuessa Santa Cruzin keskustan matalan rakennuskannan taakse. Lähtö olisi seuraavana aamuna kello kuusi. Kuljetus oli ajallaan, ja mukavan tuntuinen heppu ajoi minut epävirallisen tuntuisella kyydillä reilut kaksi tuntia kauemmas. Lopulta koukkasimme Buena Vistassa – eurooppalaisittain arvioituna – erittäin sotkuisen lähiötalon pihaan. alossa ei ollut ovia, vain oviaukot. Vesi tuli pihatontin nurkalla olevaan puuhun, jossa roikkui parilitrainen, tyhjä muovipullo. Sisällä oli muutama hammasharja. Kanoja juoksenteli pihalla, ja pienen piharakennuksen oviaukossa näkyi muutama munakin odottavan poimijaansa.

Keskellä pihaa oli isopyöräinen maastoauto, jonka keulan alta kapusi kaveri. Hän veisi meikäläisen viidakkoon, jonne olisi vielä tunti, pari matkaa. Kaverilla oli heti uutinen: Lähtö viivästyisi hiukan. Hän tunnusti,  että maastoauton syyläri vuoti. Sen korjaaminen veisi kuitenkin vain 30 minuuttia.

Meni kaksi ja puoli tuntia. Tässä kohtaa pitää muistuttaa, että Boliviassa ei englantia puhuta. Duplo-espanjalla mentiin, ja autonkorjausta odottaessani mietin, mitä viidakossa meikäläistä odottava muu retkikunta sanoisi, kun tulisin paikalle myöhässä.

Syyläri nostettiin autosta, ja sitä paikkailtiin kemiallisella metallilla. Soittelin kuistilla kitaraa ja seurailin omakotitalon pihaelämää mahdollisimman viileän näköisenä. Kanojen lisäksi pihalle ilmestyi isompiakin helttanokkia, mutta tunnistus jäi tekemättä. Kalkkunan kokoisista eläimistä nyt kuitenkin puhutaan.

Äkkiä auto hyrähti käyntiin. Syyläri vuoti edelleen, mutta kaveri sanoi, että nyt mennään. Ajettiin puoli tuntia, ja auto hyytyi viidakkotien varrelle. Kaverin puhelin kuitenkin toimi, sillä kuuntelin vierestä, kun hän kiroili ja sadatteli. Sitten hän sulki puhelimen ja kysyi aurinkoisesti hymyillen: Olinko valmis jatkamaan syvemmälle viidakkoon moottoripyörillä?

Laskin ajaneeni moottoripyörää edellisen kerran 32 vuotta aikaisemmin. Nyökkäsin epäröimättä. Kaveri kaatoi takapenkillä olleista pulloista syyläriin vettä ja sinnitteli autollaan vajaat puoli tuntia pidemmälle. Koko matkan ajan mietin, millaista olisi ajaa moottoripyörällä hiekkatietä, joka auton kyydissäkin tuntui pomppulinnalta. Onneksi selkä oli vahvassa kunnossa, muuten olisin vinksauttanut jo autossa fasetteja sijoiltaan.

Saavuimme pihaan, jossa pari korkeintaan kaksikymppistä kaveria rassasi moottoripyöriä. Seurasin hölmönä vierestä, kun kuljettajani ja kaverit vaihtoivat näkemyksiään elämän ja kuoleman kysymyksistä. Sitten kuskini hyppäsi toisen kaverin ritsille. Siinä ei tarvinut kauaa meikäläisenkään pondeerata. Ei muuta kuin toisen pyöräilijän selkämykseen kiinni ja hiekkatielle. Oliko kypäriä? Ei tietenkään!

Ajoimme tunnin. Sen aikana ylitimme virtavesistöjä välillä moottoripyörällä näpsäkästi yli päräyttäen. Välillä piti hypätä satulasta, kun pyörä juuttui saveen. Viidakkopolulle tultaessa oksat hakkasivat molemmin puolin, mutta lopulta kuskini hyppäsi oman moottoripyöräkuljettajansa kyydistä. Espanjaa puhuttiin ja käsillä viittoiltiin. Ymmärsin, että varsinainen leiripaikka eli campamento jäisi vasemmalle. Jatkaisimme suoraan eteenpäin. Moottoripyöräilijät käänsivät ajokkinsa toiseen suuntaan, ja viidakosta kantautuva siriitys ja lintujen kiljunta hukuttivat pyörien mekaanisen pörinän nopeasti alleen.

Tulin kaverin kanssa matalalle joelle. Vaelluskengät jalasta ja yli! Toisella puolella viidakko tihentyi edelleen, ja mietin milloin saisimme muun retkikunnan kiinni. Kaveri osoitteli lintujen kokoisia perhosia, jättiläispuita ja termiittipesiä. Nyökkäilin asiantuntevasti ja kirosin mielessäni viidakon kosteutta. Täällä olisi aivan sama, paistaisiko aurinko vai sataisiko. Olin läpimärkä hiestä.

Useamman tapiirin ja jaguaarin jälkihavainnon jälkeen saavuimme viidakkojoelle, jossa oli tavallista syvempi kohta. Kaverini istuutui rantaan ja kaivoi eväät repustaan. Tässä kohtaa ymmärsin: tulisin olemaan viidakossa pelkästään tämän kaverin kanssa. Ei ollut mitään muuta ryhmää!

Siinä tuli mieleen heti pari asiaa. Miten helvetissä saisin huonolla espanjalla pidetyksi seuraa viidakkoummikon kanssa? Mitä jos tuo meikäläistä muutaman vuoden vanhempi kaveri loukkaantuisi, menettäisi tajuntansa tai olisi muuten pelistä pois? Miten ihmeessä pääsisin sysimärästä viidakosta takaisin ihmisten ilmoille. Käsite polkuhan on viidakossa vitsi.

Kauaa en joutanut synkkyyksiä pohtimaan, sillä kaveri riisuutui ja hyppäsi pää edellä jokeen. Onneksi keho ilmestyi takaisin pintaan.

Näytin varmaan aika hölmöltä, kun hän pyysi meikäläistä peräänsä. Ei muuta kuin kädet eteen ja pää edellä kallionkielekkeeltä alas. Samalla hetkellä, kun pääni nousi sukelluksen jälkeen pintaan, tuli mieleeni televisiosarjojen jutut eteläamerikkalaisista viidakkokaloista, jotka tunkeutuvat sukuelimen sisään. Olisi pitänyt miettiä vähän aikaisemmin…

Kaveri ui vierelle ja rauhoitteli mieltäni sanomalla, että piranjat ovat joessa niin pieniä, että ne vain nipistävät, eivät syö. Siinä oli sitten mukava kroolailla synkkien viidakkolehvien varjossa. Linnut ja apinat huutelivat tiheän lehtivihreän suojista.

Vähän ajan päästä kaverini pyysi meikäläistä uimaan rantaseinämän viereen. Siinä oli kämmenen kokoinen hämähäkki parikymmentä senttiä vedenpinnan yläpuolella. Myrkyllinen? Kaveri nyökkäsi. Peruutin takaisin keskemmälle jokea.

Uinnin jälkeen samoilimme viidakossa, ja kaverin suu kävi harvakseltaan koko ajan. Meteli viidakossa on kova: Sammakot örisevät, hyönteiset päästelevät sirkkelimäisiä ääniä ja linnut kiljuvat ja mekastavat muutenkin. Jossain kauempana oli apinoita (niitä emme koskaan kaverini yrityksestä huolimatta nähneet). Tapiirin ja jaguaarin jälkiä seurattiin sinne tänne. Lettomaisilla lammilla nähtiin komeitakin lintuja. Kookaburra naureskeli ääneen, ja yksi kaimaanikin näyttäytyi. Erilaisia muurahaisia meni joka suuntaan. Muun muassa meikäläisen vaatteissa. Nipistelivät saatanat!

Illalla kaveri lopulta suunnisti leiripaikalle. Alkoi hämärtää ja jos mahdollista, viidakon äänet voimistuivat entisestään.

Leiripaikka oli tietysti menneen kukoistuskauden mallia. Kaverini ohjasi minut hökkeliin, jonka toisessa huoneosastossa oli neljä kerrossänkyä. Ei lakanoita, ei peittoja, vain moskiittoverkot ja homeesta mustuneita tumppupatjoja. Seinälautojen läpi näkyi päivä sieltä täältä. Käärmeetkin pääsisivät luiikertelemaan helposti kynnyksettömän lautaoven alta. Tilaan pääsisi kaikki jaguaaria pienemmät eläimet, jos vain tahtoisivat. Hyvää oli toisaalta se, että vetoa riitti ja näkisin seinien läpi valonsäteet aamulla varmasti, nousi aurinko mistä suunnasta tahansa.

Illlallinen ruokakatoksessa oli kuin kohtaus Matti Ijäksen elokuvastosta: kaksi aikuista miestä keskellä viidakkoa, eikä yhteistä kieltä. Yritin siinä siten Duplo-espanjalla hiukan puhella, mutta keskustelusta tuli lyhyt. Ajattelin tässä kohtaa, että onneksi ei ollut rahaa kolmen vuorokauden reissuun: kaksikin päivää olisi koettelemus!

Aamuherätys sovittiin kuuden ja puoli seitsemän välille. Ryömin moskiittoverkon alle ja hikoilin pikkuhousuissa koko yön. Kaveri oli valinnut oman sänkynsä hökkelin toisesta huoneosastosta.

Nousin varttia yli kuusi. Hiivin pihalle ja heitin lähilehvästöön kepilliset. Kun käännyin, kaveri heilutteli itseään kuistilla olevassa riippumatossa. Missä välissä se tuohon tupsahti? Täysin äänettömästi. Herran jestas näitä viidakon hiipijöitä!

Buenos dias.

Suunnitelman mukaisesti lähdimme aamulenkille ennen aamiaista. Tarvoimme ihan samanlaisessa viidakossa kuin edellispäivänäkin. Ihan samanlaiselta näytti ja kuulosti. Näin toki pari eriväristä perhosta. Istuimme hetken isomman viidakkolammen ylle taipuneella puunoksalla ja tuijotimme lintuja. Kaveri luetteli nimiä. Minä nyökkäilin. Linnut ääntelivät. Pari isoa otusta lensi ohi. Kaveri osoitti etäisyyksissä lähes olemattoman kokoista ”varpusta” ja sanoi: tuo on harvinainen.

Aamiaisen jälkeen lähdimme pitempään matkaan. Kaveri pureskeli kokalehtiä, siirsi viidakkoa käsillään sivuun, ja matka eteni. Kiipesimme jonkinlaiselle näköalapaikalle. Huojuvasta rakennelmasta puuttui puolet lattialankuista, ja loputkin narisivat pahaenteisesti. Näköalalava oli puoliksi jyrkänteen reunan ulkopuolella. Pystysuoraa pudotusta alapuolella olevaan jokeen oli ehkä sata metriä. Maisema oli kieltämättä hieno: alhaalla kiemurteli joki, ja vihreä viidakko polveili korkeilla vuoristorinteillä. Kauempana näkyi, miten mikroilmastollinen saderintama kasteli viidakkoa. Tuijotimme kaikkea äänettöminä pitkään. Todella pitkään.

Laskeuduimme alas korkeuksista. Maasto oli korkeuseroiltaan edellispäivää jyrkempi. Välillä kaveri poimi puiden alta hedelmiä (ei aavistustakaan, mitä olivat), höristeli korviaan ja selitti käsi puiden latvaan osoittaen jotakin. Nyökkäilin samalla, kun kiipesimme paksujen, kaatuneiden puiden yli. Välillä mentiin niiden ali, ja milloin ihmeteltiin mitäkin: jonkun otuksen maaonkaloa, termiittipesiä, kuristajapuita, liaaneja, syötyjen hedelmien jätöksiä…

Tuli joki taas vastaan. Kahlasimme toiselle puolelle, ja matka jatkui toista vierustaa pitkin. Liukastelimme kivillä ja savisilla kallioilla, kunnes lopultakin kaveri pysähtyi. Vastapuolella olevassa kallioseinämässä oli luola. Pystysuoraa seinämää oli ylöspäin ehkä 50 metriä. Vesi solisi. Teimme asentopaikan: asetuimme rantakiville.

Tuli elävästi mieleen Predator-elokuva, jossa  Arnold Schwarzenegger taisteli viidakossa ulkoavaruudesta tullutta otusta vastaan. Joen partaalla oli samanlaista upottavaa savea, jolla Arnold siveli itsensä, jotta predaattorin sensorit eivät havaitsisi häntä.

Seurasin taas kaverini esimerkkiä ja kahlasin ilman rihman kiertämää savessa syvemmälle jokeen. Veden pinnassa näin tuhansia hyttysiä ja muita pieniä ötököitä. Pidin suun kiinni ja vetelin siinä edestakaisin pitkin rauhallisin vedoin. Tuli mieleen tilanne, kun yritin muutamaa päivää aikaisemmin Buenos Airesissa suunnistaa puhelimen navigaattorilla. Applikaatio oli näyttänyt, että Vantaan lentokentälle oli matkaa reilut 13 000 kilometriä.

Nousimme ylös, ja kaveri kaivoi lounaaksi minibanaaneja ja hedelmiä, jotka ovat edelleen meikäläiselle arvoitus. Ne olivat kellertäviä tai oranssisia, sipulin kaltaisia ja kokoisia makeita hedelmiä. Niistä kuoritaan paksu kuori pois. Alta paljastuu hedelmälihakerros, joka peittää ytimessä olevaa kiveä. Söin niitä parikymmentä. Banaanejakin meni kymmenkunta. Sen aikana rannalle heitetyt vaatteet täyttyivät entistä isommista muurahaisista. Nipistelivät nämäkin. Tuli mieleen ne muurahaiset, jotka syövät teltan puolessa tunnissa. Kaveri vakuutti, että muurahaiset olivat vaarattomia.

Lounaan jälkeen alkoi sataa. Olimme edelleen ilkosillamme, ja kaveri pyysi meikäläisen takaisin veteen. Kahlasimme toisella puolella olevan luolan suulle. Pimeyteen vievä onkalo vietti hieman ylös, ja myönnän – ei ollut mukavaa tarpoa syvemmälle luolaan pohjalla, johon jalka upposi melkein polvia myöten. Yläpuolella roikkui variksen kokoisia lepakoita. Kaveri osoitteli niitä ja selitti jotakin. Minä mietin, oliko maaperä lepakkojen ulostetta, savea vai jotakin ihan muuta.

Sade yltyi entisestään. Palasimme joenvartta alemmas, ja ylityskahlauksen jälkeen olimme niin tiukassa viidakossa, ettei paremmasta väliä. En vieläkään käsitä, minkä avulla kaveri siellä suunnisti. Välillä kaveri oli pyörryksissä itsekin, sillä aika ajoin piti hakea uutta reittiä. Ei muuta kuin kokalehteä suuhun ja vaelluskenkää toisen eteen. Meikäläinen seurasi tiukasti perässä.

Parin tunnin vaelluksen jälkeen kokalehtiä pureskellut kaverini hyytyi. Hän pyysi minutkin istumaan kaatuneen puun rungolle. Pyyhin muurahaisia sivuun. Hetken päästä veto palautui, ja matka jatkui. Iltapäivällä kolmen aikaan olimme samassa pisteessä kuin vuorokautta aikaisemmin viidakkoon tullessamme.

Moottoripyöräilijät ilmestyivät hetken odottelun jälkeen paikalle, ja pohdin, oliko kaverin uupuminen metsässä ollut vain taktista laatua. Hän taisi pelata aikaa, jotta moottoripyöräilijöitä ei tarvitsisi kauaa odotella. Ihme otuksia olivat nämäkin kaverit. Kerran meidän piti jäädä odottamaan ison joen toiselle puolelle, kun he etsivät ylityspaikan pyöriään taluttaen. Kun myöhemmin seurasimme perässä ja tavoitimme kaverit vastarannalta, nämä olivat kiivenneet puuhun pudottamaan jonkinlaisia hedelmiä alas. Minäkin sain maistaa: erittäin makeaa oli, mitä sitten olikin.

Tunnin moottoripyöräajelun jälkeen hyppäsin kaverini maastoautoon. Hän ajoi puoli tuntia, kävi täyttämässä syylärin, ja puoli tuntia myöhemmin olimme taas turvallisesti lähtöpisteessä Bueana Vistan kylässä. Melkein samassa hetkessä pihaan ajoi kaveri, joka oli edellispäivänä ajanut minut sinne Santa Cruzista. Bolivia on köyhä maa, mutta viidakkomiehillä ajoitus on kohdallaan!

Vaihdoin ajoneuvoa. Kahden ja puolen tunnin päästä olin taas hotelli Cobacabanan edessä. Päivä oli jo pimennyt illaksi. Heittäydyin hotellihuoneen punkalle ja huokasin. Olin vakuuttunut: viidakossa kaksi päivää riittää.

Nyt reissusta on kulunut jo nelisen viikkoa. Olen syönyt malarialääkettä neljä ja potenut flunssaa kolme viikkoa. Lääkärissä olen käynyt kolmesti. Ensimmäisellä kerralla vein mukaani ötökän, jonka löysin viidakon jälkeen reidestäni. Kun näytin nuppineulan pään kokoista – hyvin tapettua – ötökkää lekurille, tämä pyysi minua ottamaan itse valokuvan otuksesta.

(Ei oikein onnistu puhelinkameroilla niin pienen otuksen kuvaaminen.)

Kahta lääkäriä myöhemmin mietin edelleen, oliko järkevää uiskennella viidakkojoessa. Johtuuko flunssani kenties moskiittojen tartuttamasta zikaviruksesta tai kintustani löytyneestä ötökästä? Denguesta?

Keuhkokuva näyttää virheettömältä. Verenkuvakin on bakteeritasolla kuten pitää. Tulehdusarvot lähes kohdillaan.

No joka tapauksessa vastaukseni tämän kirjoitelman ensimmäiseen virkkeeseen on: totta hitossa kannattaa. Viidakko on tutustumisen arvoinen paikka, mutta pari päivää riittää. Siellä tarpominen on lähes yhtä kovaa hommaa kuin tarpominen 17-kiloinen rinkka selässä Andien rinteillä monta kilometriä ylempänä.

Älkää varatko pitkiä matkoja ainakaan samaan viidakkoon. Pari päivää riittää hyvin. Eikä kannata pelästyä, jos palvelun ulkoiset puitteet eivät vastaa suomalaisia standardeja. Maassa maan tavalla.

Hienon erävuoden omituinen loppu

27.12.2015 kello 10:15, kirjoittaja: tieaho

Täällä taas, pitkästä aikaa. Takana hieno erävuosi, josta päällimmäisenä tulee mieleen kaksi hirvikaatoa. Hirviporukkamme kausi oli ennätyksellisen lyhyt. Se loppui jo lokakuun lopulla, eikä lunta nähty kertaakaan.

Omituinen sää leimasi syksyä. Ei tainnut olla ensimmäistäkään sadepäivää hirvikauden aikana. Marraskuussa taisi sitten olla pari päivää ohut lumipeite, mutta sen jälkeen on ollut taas kesäinen meininki. Jouluaattona oli kuusi astetta lämmintä. Tapaninpäivänä satoi muutama lumihiutale ja lämpötila putosi vihdoin miinuksen puolelle ((-1 c).

Toivottavasti lumi ja pakkanen tulevat nopeasti. Olisi hienoa ehtiä vielä peurajahtiin ennen tammikuun loppua. Hiihtäminen ja luistelukin tekisivät terää.

Luontotalebaanien susihuudot pelottavat

31.1.2015 kello 16:58, kirjoittaja: tieaho

Se on taas tammikuu, eli mediassa puhutaan susista. Kymen Sanomissa kalatutkijana ja selkeäkielisenä kolumnistina korkealle arvostamani Sakari Kuikkakin kulkeutui kuivalla maalle. Hän kirjoitti susista, joiden pyyntiluvat saavat luonnon viihdeharrastajat aina ulvomaan verkossa ja lehtien palstoilla.

Lintuharrastelijana arvostamani vihreä Pekka Raukko Ummeljoelta ehätti ensimmäisten joukossa kommentoimaan Kuikan kolumnia. Hänen mielestään eniten luonnosta vieraantuneet löytyvät nykyisin maaseudulta. Raukko väittää, että huomattava osa maaseutumiehistä ei uskalla mennä metsään ilman asetta.

Väite on populistinen itsepuolustuspotku suuntaan, jossa suhde luontoon on edelleen ihan aito.

Maaseudulla elää ”huomattava osa” ihmisiä, joilla ei ole aseita. Nekin, joilla ase on, käyvät metsässä tämän tästä ilman asetta. He keräävät marjoja, sieniä, kaatavat puita ja harventavat. Hirvipassissa ollessaan nämä samat kaverit tutkivat, miten metsä on edellissyksystä kehittynyt.

Asun itse Kotkassa, ja se on vielä teollistuneempi ympäristö kuin Ummeljoki. Olen kuitenkin seurannut oikeaa maalaiselämää Päijät-Hämeessä tiiviisti kolmisenkymmentä vuotta. Tänäänkin metsästäjäystäväni kiersivät ilman aseita riistakolmion. Jälkihavaintotulokset luovutetaan edelleen riistaviranomaisten tilastotietokantaan.

Kuikan kolumni kuvaa hyvin suomalaisten suhdetta susiin. Kuikkahan ei susista juuri muuta sanonut, kuin että suomalaisten pitäisi olla sudesta yhtä ylpeitä kuin australialaiset ovat valkohaistaan. Sen kanta on kasvanut, ja valkohait tappavat keskimäärin yhden henkilön joka vuosi.

Selvä.

Sakari Kuikan ote herpaantuu kolumnin lopussa, kun hän sanoo, että Suomessa tarvitaan isoa hirvikantaa  metsästysharrastuksen mielekkyyden ylläpitämiseksi.

Se menee näinpäin: Suomessa on paljon hirviä, koska nykyinen metsänhoito on luonut hirvikannalle luontoon erinomaisen ekolokeron. Kanta kasvaisi isommaksi, elleivät metsästäjät pitäisi kantaa kurissa.

Arvostamani luontokuvaaja ja -filosofi Jorma Luhta kertoi syksyllä, että jos suomalainen hirvikanta haluttaisiin pitää kurissa ilman metsästäjiä esimerkiksi susien avulla, tarvittaisiin 500 suden sijaan 5000 sutta.

Ei maaseudun väki halua nitistää sutta sukupuuttoon.

Kun olen seurannut vuosikausia tätä tammikuista kestoaihetta, olen typeränä kaupunkilaispopulistina pohtinut: miten saisimme tarpeeksi suuren erämaan, jossa susi ja ahma voisivat jolkotella lainsuojattuna kaiken muun faunan joukossa?

Olisiko tällaisen erämaa-alueen perustaminen yhdessä Venäjän, Norjan ja Ruotsin kanssa ihan mahdoton asia? Näkisin tässä jo matkailunkin vinkkelistä paljon hyvää. Meillä olisi sektori, josta luontoturistit löytäisivät takuuvarmasti jälkiä, ehkä näköhavaintojakin.

Kaupan päälle saataisiin raja vääristyneelle poronhoitoelinkeinolle. Susisektorin yläpuolelle jätettäisiin saamelaisen alkuperäisväestön hallintaan ainoa ja oikea poronhoitoon sopiva ympäristö.

(Hups, taisi mielikuvitusmopo karata blogia kirjoittaneen käsistä…)

Ehkä tämä on vaan niin yksinkertaista, että eteläisten taajamien luontotalebaanit haluavat lisää tällaisia uutisia?

 

Kalanhalaajat virtuaalisesti kovana

20.1.2015 kello 18:41, kirjoittaja: tieaho

Muistan vielä ajan, kun Suomessa herätti närää se, että joku ilmoitti olevansa catch & release -kalastaja. Siitä ei ole kuin kymmenkunta vuotta.

Kouvolan Sanomat julkaisi tänään uutta kalastusasetusta kritisoivan kolumnini. Linkitin sen pahaa aavistamatta Facebookin Kalastajat- ja Pilkkuhullut -ryhmään. Jälkimmäisessä ryhmässä on tämän päivän kuluessa kommentoitu aihettani 156 kertaa. Kalastajat-ryhmässä oli ”vain” 47 kommenttia.

Kouvolan Sanomissa kommentteja oli vielä vähemmän, mutta herran jestas sentään, millaisia kommentteja olen tänään lukenut. Olen saanut iskuja niin oikealta kuin vasemmalta, ylhäältä, alhaalta, edestä ja takaa. Minut on tuomittu niin toimittajana kuin kalastuksenharrastajana.

Iltapäivällä kollegat pyysivät minua sulkemaan puhelimeni, sillä se pimpotti koko ajan FB-kommenttien merkiksi. Yritin seurata keskustelua, mutta se eteni liian nopeasti työn ohessa seurattavaksi. Sain tuta lähes kaikesta. Vain kymenlaaksolaisesta keskustelusta tuttu ilmaus viihdetappaja loisti poissaolollaan.

Muutaman havainnon sentään tein.

1) Facebookissa harrastuksen ympärille kehkeytynyt ryhmä ei tarkoita sitä, että asioista puhuttaisiin korrektisti. No, tähän olen tottunut tietysti sanomalehtien tekstaripalstoilla jo aikaisemmin.

2) Mitä nuorempi kalastuksenharrastaja, sitä varmemmat mielipiteet.

3) Jalokalan narraajat ovat kalastuksenharrastajista kaikkein suvaitsemattomimpia.

4) Passiivisen pyynnin harrastajat kokevat oikeita verkkoja sillä aikaa, kun vapakalastajat sormeilevat nettiä.

5) Catch & release -kalastus on kokenut huiman invaasion Suomessa.

6) Facebookissa saa itsestä naurunalaisen, jos kertoo syövänsä kalastamansa kalat.

Yllä mainitut havainnot perustuvat siis pelkästään oman blogini kommentoijista tekemääni otokseen. Uskon, että maassamme on edelleen rauhallisestikin käyttäytyviä, kohteliaita kalamiehiä, jotka eivät ammu heti rapalaan, jos sitä liu’utetaan näyttöruudulla.

Kouvolan Sanomien blogikommentissa vastasin myös pyynnöstä kysymykseen, millainen kalastuksenharrastaja itse olen. Sen voi käydä itse kukin lukemassa, mutta kalastusasetuskaavailua käsittelevästä kolumnistani sanon vielä sen, että sanomalehtijutut kirjoitetaan mittaan, eli kaikkea ei kolumniinkaan kerralla mahdu.

Vielä kerran: harrastan sekä passiivista että aktiivista kalastusta. En ole koskaan saanut yli 90-senttistä haukea, mutta olen uistellut kaverini kanssa yhtenä yönä yli 60 kuhaa. Se oli hieno yö, joka ei ole toistunut. Sellaisia kokemuksia uskon kaikkien kalamiesten haluavan: isoa ja mahdollisimman paljon.

Sen opin tänään, että yhä useampi suomalainen kalastuksenharrastaja päästää saaliin takaisin veteen. Nämä kalanhalaajat niin tehkööt, jos haluavat. Joku voisi sanoa, että he kiduttavat kaloja oman metsästysviettinsä toteuttamiseksi.

On hyvä, että puhe kalastuksesta herättää suuria tunteita, mutta on hölmöä, jos kalastajat alkavat riidellä keskenään. Kyseessä on erittäin hieno harrastus. Sitä ei voi tehdä, jos ei ole kaloja.

En usko, että kalakantoja saadaan kuriin harrastajien vuorokausi- tai kokorajoituksilla. Kannatan Jasper Pääkkösen linjaa. Painostus pitää kohdistaa tehokkaasti, eli suunta tahoihin, jotka aikuisten oikeasti vaikuttavat vesistöjemme laatuun. Tämä ryhmä löytyy edunvalvontajärjestöistä, ministeriöstä ja vesivoiman valjastajista, maanviljelystä ja muusta vesistöjä kuormittavasta työstä, mitä on tehty joko tieten tahtoen, tietämättä.

Joku hakee syytöskohteen myös ammattikalastajista, jotka on pakotettu ryöstökalastamaan luonnonvaraisia eväkkäitä sieltä, mistä niitä ei missään nimessä kannata kalastaa. Olisi kuitenkin typerää kohdistaa tässä kohtaa vihaa yhä harvemmaksi käynyttä ammattikalastajien joukkoa päin. He yrittävät vain tehdä parhaansa vesistössä, jonka ovat pilanneet muut. (Katso edellinen kappale.)

Jalokalojen ja muidenkin, vähempiarvoiseksi koettujen kalojen hyvinvointi on paljon monimutkaisempi asia kuin vuorokautiset vapakalastusrajoitukset.

Henkilökohtaisuuksiin ulottuvien säännösten sijaan enemmän luottamusta ja tehokkaampaa edunvalvontaa vesistöjen parantamiseksi.

 

Kaarneet metsän yllä

12.10.2014 kello 06:48, kirjoittaja: tieaho

Korpit eli kaarneet ovat tulleet elimelliseksi osaksi hirvenmetsästystä. Nämä vanhan kansan pahamaineiset linnut ovat lisääntyneet kymmenessä vuodessa hurjasti.

Ei ajoa, jossa ei kaarne liihottelisi puiden yllä jossain vaiheessa. Klonk, klonk  ja kraak, kraak on syksyisen jahdin perusääniä siinä missä etelään lentävien hanhien joukkohaukut.

Vanhan tarun mukaan susi ja korppi sopivat keskenään, että siivekäs ilmoittelisi sudelle kaikista vaaroista, mitä edessä olisi. Onko tarinan syntyyn  jokin luonnontieteellinen kokemus?

Aika usein  tulee passissa miettineeksi siltä, että kaarneet vahtivat ilmatilaa. Ehkä vain kuvittelen, kun sanon, että jahti on pilalla silloin, kun korpit raakkuvat heti ajon alussa ilmatilassa. Yläpuolelta kuuluva klonk, klonk on takuu siitä, että hirvi suuntaa koira-ajossa toiseen suuntaan.

Tuntemukseni perustuu kymmenen vuoden kokemukseen. Onko muilla samanlaisia kuvitelmia?

Nykyisin hirviajomme tapahtuvat tosin usein niin laajalla alueella, ettei korpin raakkumisella ole juuri vaikutusta, sillä hirvikoiramme Elli on nopea ja toimii laajalla alueella.   Tavallisesti käy niin, että ajo jatkuu ja jatkuu, kunnes hirvi tuntuu menevän sekaisin niin hajuista, tuulensuunnista kuin omista juoksu-uristaan. Kimeästi haukkuvan koiran edessä alkanut jolkotus jatkuu, kunnes pyssy laukeaa.

Viimeksi Elli otti lähtöhajun jo yöllisestä jäljestä, ehkä edellispäiväisestäkin.Sen jälkeen alkoi ravaaminen. Nenä pystyssä Elli seurasi jälkeä vajaat kymmenen kilometriä, kunnes jälki oli kiinni otettu. Seurasimme ajoa puhelimesta, ja parhaat meistä saivat korviimme haukunkin. Olin itse ehkä lähimpänä ampumistilannetta.

Valitettavasti olin passispaikassa, jossa oli edellispäivänä kaadettu hirvi. Raatolintuystävämme olivat yön aikana syöneet hirvensuolet ja –mahan kokonaan. Ainakin ne olivat aloittaneet juhla-aterian, sillä ryhmä kaarneita pyöri kuusten ympärillä jo silloin, kun vielä nostimme ruhoa traktoriin.

Kaatopaikalla oli vuorokautta myöhemmin enää karvaa ja pari kosteaa laikkua. Pikkulinnut pyörivät lähioksistossa, ja – totta kai – ylempää taivaalla pyöri korppi.

Haistoiko hyväpohjaisen ”juoksurataosuuden” väistänyt hirvi kalman hajun, vai ohjailiko sitä taivaalla pyörinyt korppi? En päässyt kysymään, sillä Elli lopetti ajon vajaan kahdenkymmenen kilometrin juoksuun, kun hirvi siirtyi naapuriseuran jahtialueelle. Peltokynnökseen jääneistä jäljistä päätellen ajossa oli ollut iso ja kokenut sarvipää.

Korpin kaveri?

Hirvijahdissa on kaikki muuttunut

5.10.2014 kello 20:41, kirjoittaja: tieaho

Älypuhelin on mullistanut suomalaista metsästystä enemmän kuin mikään siten LA-puhelimen rantautumisen. En ollut paikalla, kun tiiliskiven kokoiset LA-lähettimet otettiin käyttöön, mutta veikkaanpa, etteivät ne rantautuneet käyttöön yhtä nopeasti kuin älypuhelimella käytettävät metsästysapplikaatiot.

Paluuta menneeseen ei ole.  Eläköityneet susitutkijat voivat kitistä, että metsästys applikaation kanssa on liian helppoa, mutta siinähän kitisevät. Hirvenmetsästys on isossa kuvassa metsätalouden hoitoa, johon palaa runsaasti aikaa. Otan itse mielelläni vastaan sen tehokkuuden, jota uusi teknologia tuo metsästykseen.

Sain tästä hyvän vahvistuksen  kauden ensimmäisessä hirvijahdissa, kun tulin poistetuksi vahingossa hirviryhmästämme. Äkkiä olinkin puhelimeni kanssa yksin pisteessä, jonka toki näin puhelimessa, mutta kaikkien muiden sijainti olikin arvoitus. Menossa oli ison alueen passitus, enkä kuullut hirven perässä juoksevan koiran haukkua. VHF-puhelinkin oli mykkänä, sillä kuumassa takaa-ajotilanteessa ei mölistä puhelimeen.

Voi sitä syrjäytymisen tunnetta! Kuuntelin hölmönä, josko tilanne laukeaisi terävään laukaukseen, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Lopulta puolen tunnin hiljaisuuden jälkeen kaveri soitti ja pyysi laittamaan tulet. Tilanne oli ohi, hirvi oli juoksut alueeltamme pois.

Seuraavassa ajossa olin taas ryhmässä, ja näin puhelimestani tilanteen kehittymisen. Aurinko paistoi, eikä keljuttanut lainkaan, kun kuulin viereisestä passista kaatolaukauksen. Olin taas mukana tilanteessa, kiitos applikaation.

Tällä kertaa hirvi ammuttiin niiltä sijoilta, joihin palaverissa oli sovittu porukan levittäytyvän. En kuitenkaan katso pahalla sitä, että jahtia voidaan muuttaa kesken tilanteen, eli joukko voi hakeutua uusiin paikkoihin ilman välillä pidettävää uutta palaveria.

Kun passipaikat tunnetaan vuosikausien takaa, voidaan niihin mennä puhelimella annettujen ohjeiden mukaan kesken ajon. Yhteen kokoontuminen on turhaa. Säästetään aikaa. Vaaratilanteitakaan ei pitäisi syntyä, jos kaikki näkevät toistensa sijainnit puhelimesta. Tekemisen dynamiikka lisääntyy, mikä tuo harrastukseen lisää mielekkyyttä.

Niin, ensimmäisen viikonlopun ryhmäsaalis: vasa ja aikuinen. Mainio aloitus.

Palataan toisen jahtiviikonlopun tunnelmiin ihan pian…

Tammukkaa iloisesti Finnmarkista

21.9.2014 kello 18:50, kirjoittaja: tieaho

Paikallistietoutta kannattaa hyödyntää. Opin tämän taas kantapään kautta heinäkuussa, kun lähdin parin kaverini kanssa Norjan-Lappiin narraamaan sikäläistä kalakantaa.

Joensuulaisen vihjeen perusteella otimme maalikohteeksi Adamsfjordelvan. Laksefjordeniin laskeva joki on loheton, koska vuonoon laskeva putous on liian raju jopa lohelle. Tammukkaa joessa sen sijaan on, vaikka tällä kertaa herkuttelimme lähinnä puukonmittaisilla.

Joen ympärillä on myös harjusjärviä, mutta pysyttelimme etupäässä joella. Yövyimme teltassa, eikä sää olisi heinäkuussa juuri parempi voinut olla. Mäkäräisiä oli toki tuhottomasti, mutta nehän ovat vain pukeutumiskysymys, kuten tulin ikävällä tavalla huomaamaan.

Sain käsivarsiini verevät muistot, kun mäkäräset kiipesivät sormikkaan ja hihasuun alta ylemmäs kyynärtaipeisiin. Laskin yhden iltapäivän aikana saaneeni noin 500 puremaa kumpaankin käteen. Myös kurkusta löytyi muutama sata reikää. Näytinkin pari päivää Kippari-Kallelta, kun käteni turposivat.

Mutta tammukka söi hyvin kaikenlaiseen pintaperhoon.  Vesi oli heinäkuun puolivälissä matalalla.Saattoihan toki olla niinkin, että  ylempää joelta olevasta padosta ei päästetty alavirtaan enempää vettä. Löysimme parin kilometrin matkalta vain matalia suvantoja.

Kaverini näkivät yhtenä päivänä joella pari muutakin kalastajaa, mutta minä en nähnyt ainuttakaan. Mikäs sen hienompaa. Suosittelen Adamsfjordelvania, jos joku haluaa perhostella pientä tammukkaa helpoissa ja yksityisissä oloissa.

Adamsfjordelvanin patotien silta oli vielä reissumme ainana puomitettu kiinni. Tie näytti sellaiselta, että nelivedolla olisi varmasti päässyt pidemmällekin. Kuulimmekin juttua, että patotien perässä olevat isommat järvet ovat hyvän harjus- ja rautuvesien maineessa. Todistamatta jäi.

Haimme aivan sattumalta kalastusluvat alueelle Skoganvarre Villmarkin resortista. Siellähän olikin hyvää suomenkielistä palvelua, ja tiskin takana legendaarinen Kokko-Pena. Kalastava maailma muistaa miehen Kenraali Pancho & pojat Pohjoiskalotilla –televisiosarjoista. Kokon Pentti on se kaveri, joka ohjailee sarjassa Hietalahtea ja Korpelaa näiden kalastusseikkailuissa.

Pena majoitti meidän Adamsfjordelvan jälkeen Skoganvarreen, ja hänen vihjeestään vuokrasimme sähkömoottorilla käyvän veneen Kaggajávrista. KOkemuksesta syntyi ikimuistoinen. Rautua tuli Manulle illallista, ja puhtaalta taivaalta mollottanut aurinko veti kelin pläkäksi. Hiki kirposi rautuja veneeseen vedellessä, ei auttanut mikään. Järven itäpuoli tuntureineen on vaikuttava kokemus.

Kaggajávren rannalla on hyvin varusteltu tulentekopaikka, jossa paistoimme kalat samalla kun jännitimme, painuuko aurinko ollenkaan horisontin taakse. Ei painunut. Penan ohjeiden mukaan paras ottiviehe oli punertavan pronssinen Lotto-lippa.

Sama viehe toimi ottavasti myös seuraavana päivänä, kun nousimme nelivetoautolla varsin huonokuntoista tietä pitkin Savknojávrille. Nyt uistelimme harjusta, jota järvi tuntui olevan pullollaan. Taimentakin on saatu, mutta meillä kokemus jäi harjuksien vetoon uistelemalla ja järven eteläpäähän laskevan joen edessä prehostellen.

Kalaisa kohde, suosittelen. Ainoa vaiva järvellä oli vedenalainen kasvusto. Ruohoa sai nostella kuvista tämän tästä, etenkin järven kalaisalla itäselällä. Kilonen harjus ei ole tässä kohteessa temppu eikä mikään.

Sokerina pohjalla oli tietysti merikalastusreissu Porsangerinvuonolla, noin sata kilometriä Nordkapista etelään. Paikallinen kaveri (Penan järjestämä kaveri, tietenkin) vei meidät perämoottoriveneellä ensin vuononpoukakaan, josta edellisviikolla oli nostettu vajaa 30-kiloinen ruijanpallas. Me saimme naaraamisen tuloksena vain yhden viisikiloisen turskan. Se ei tuntunut hyvältä kovien puheiden jälkeen, mutta minkäs teet. Sellaista on kalastus.

Siirryimmekin lähellä olevan niemenkärkeen. Kala oli heti otillaan. Sain pari vajaa kymmenkiloista molvaa ja muutaman turskan ( 4-7 kg). Kaveri  oli tempomisessaan raivoisaa katseltavaa. Ensin tuli turskaa, mutta sitten jokin isompi.  Ensikertalaisena hän ei tahtonut löytää vieraasta hyrrästä jarrua. Ei olisi helppo tilanne tottuneellekaan vieras kela.

Seurasin vierestä, kun kaveri  yritti kiskoa kalaa ylemmäs. Jonkin verran se onnistuikin, kunnes tuli tenkkapoo. Viidentoista minuutin väsyttely loppui räsähtäen, kun vapa katkesi ja siima irtosi otuksen nokasta. Oppaamme mukaan kyseessä oli todennäköisesti 30-40-kiloinen ruijanpallas.

Arvaa, harmittiko.