Luontotalebaanien susihuudot pelottavat

31.1.2015 kello 16:58, kirjoittaja: tieaho

Se on taas tammikuu, eli mediassa puhutaan susista. Kymen Sanomissa kalatutkijana ja selkeäkielisenä kolumnistina korkealle arvostamani Sakari Kuikkakin kulkeutui kuivalla maalle. Hän kirjoitti susista, joiden pyyntiluvat saavat luonnon viihdeharrastajat aina ulvomaan verkossa ja lehtien palstoilla.

Lintuharrastelijana arvostamani vihreä Pekka Raukko Ummeljoelta ehätti ensimmäisten joukossa kommentoimaan Kuikan kolumnia. Hänen mielestään eniten luonnosta vieraantuneet löytyvät nykyisin maaseudulta. Raukko väittää, että huomattava osa maaseutumiehistä ei uskalla mennä metsään ilman asetta.

Väite on populistinen itsepuolustuspotku suuntaan, jossa suhde luontoon on edelleen ihan aito.

Maaseudulla elää ”huomattava osa” ihmisiä, joilla ei ole aseita. Nekin, joilla ase on, käyvät metsässä tämän tästä ilman asetta. He keräävät marjoja, sieniä, kaatavat puita ja harventavat. Hirvipassissa ollessaan nämä samat kaverit tutkivat, miten metsä on edellissyksystä kehittynyt.

Asun itse Kotkassa, ja se on vielä teollistuneempi ympäristö kuin Ummeljoki. Olen kuitenkin seurannut oikeaa maalaiselämää Päijät-Hämeessä tiiviisti kolmisenkymmentä vuotta. Tänäänkin metsästäjäystäväni kiersivät ilman aseita riistakolmion. Jälkihavaintotulokset luovutetaan edelleen riistaviranomaisten tilastotietokantaan.

Kuikan kolumni kuvaa hyvin suomalaisten suhdetta susiin. Kuikkahan ei susista juuri muuta sanonut, kuin että suomalaisten pitäisi olla sudesta yhtä ylpeitä kuin australialaiset ovat valkohaistaan. Sen kanta on kasvanut, ja valkohait tappavat keskimäärin yhden henkilön joka vuosi.

Selvä.

Sakari Kuikan ote herpaantuu kolumnin lopussa, kun hän sanoo, että Suomessa tarvitaan isoa hirvikantaa  metsästysharrastuksen mielekkyyden ylläpitämiseksi.

Se menee näinpäin: Suomessa on paljon hirviä, koska nykyinen metsänhoito on luonut hirvikannalle luontoon erinomaisen ekolokeron. Kanta kasvaisi isommaksi, elleivät metsästäjät pitäisi kantaa kurissa.

Arvostamani luontokuvaaja ja -filosofi Jorma Luhta kertoi syksyllä, että jos suomalainen hirvikanta haluttaisiin pitää kurissa ilman metsästäjiä esimerkiksi susien avulla, tarvittaisiin 500 suden sijaan 5000 sutta.

Ei maaseudun väki halua nitistää sutta sukupuuttoon.

Kun olen seurannut vuosikausia tätä tammikuista kestoaihetta, olen typeränä kaupunkilaispopulistina pohtinut: miten saisimme tarpeeksi suuren erämaan, jossa susi ja ahma voisivat jolkotella lainsuojattuna kaiken muun faunan joukossa?

Olisiko tällaisen erämaa-alueen perustaminen yhdessä Venäjän, Norjan ja Ruotsin kanssa ihan mahdoton asia? Näkisin tässä jo matkailunkin vinkkelistä paljon hyvää. Meillä olisi sektori, josta luontoturistit löytäisivät takuuvarmasti jälkiä, ehkä näköhavaintojakin.

Kaupan päälle saataisiin raja vääristyneelle poronhoitoelinkeinolle. Susisektorin yläpuolelle jätettäisiin saamelaisen alkuperäisväestön hallintaan ainoa ja oikea poronhoitoon sopiva ympäristö.

(Hups, taisi mielikuvitusmopo karata blogia kirjoittaneen käsistä…)

Ehkä tämä on vaan niin yksinkertaista, että eteläisten taajamien luontotalebaanit haluavat lisää tällaisia uutisia?

 

Kalanhalaajat virtuaalisesti kovana

20.1.2015 kello 18:41, kirjoittaja: tieaho

Muistan vielä ajan, kun Suomessa herätti närää se, että joku ilmoitti olevansa catch & release -kalastaja. Siitä ei ole kuin kymmenkunta vuotta.

Kouvolan Sanomat julkaisi tänään uutta kalastusasetusta kritisoivan kolumnini. Linkitin sen pahaa aavistamatta Facebookin Kalastajat- ja Pilkkuhullut -ryhmään. Jälkimmäisessä ryhmässä on tämän päivän kuluessa kommentoitu aihettani 156 kertaa. Kalastajat-ryhmässä oli ”vain” 47 kommenttia.

Kouvolan Sanomissa kommentteja oli vielä vähemmän, mutta herran jestas sentään, millaisia kommentteja olen tänään lukenut. Olen saanut iskuja niin oikealta kuin vasemmalta, ylhäältä, alhaalta, edestä ja takaa. Minut on tuomittu niin toimittajana kuin kalastuksenharrastajana.

Iltapäivällä kollegat pyysivät minua sulkemaan puhelimeni, sillä se pimpotti koko ajan FB-kommenttien merkiksi. Yritin seurata keskustelua, mutta se eteni liian nopeasti työn ohessa seurattavaksi. Sain tuta lähes kaikesta. Vain kymenlaaksolaisesta keskustelusta tuttu ilmaus viihdetappaja loisti poissaolollaan.

Muutaman havainnon sentään tein.

1) Facebookissa harrastuksen ympärille kehkeytynyt ryhmä ei tarkoita sitä, että asioista puhuttaisiin korrektisti. No, tähän olen tottunut tietysti sanomalehtien tekstaripalstoilla jo aikaisemmin.

2) Mitä nuorempi kalastuksenharrastaja, sitä varmemmat mielipiteet.

3) Jalokalan narraajat ovat kalastuksenharrastajista kaikkein suvaitsemattomimpia.

4) Passiivisen pyynnin harrastajat kokevat oikeita verkkoja sillä aikaa, kun vapakalastajat sormeilevat nettiä.

5) Catch & release -kalastus on kokenut huiman invaasion Suomessa.

6) Facebookissa saa itsestä naurunalaisen, jos kertoo syövänsä kalastamansa kalat.

Yllä mainitut havainnot perustuvat siis pelkästään oman blogini kommentoijista tekemääni otokseen. Uskon, että maassamme on edelleen rauhallisestikin käyttäytyviä, kohteliaita kalamiehiä, jotka eivät ammu heti rapalaan, jos sitä liu’utetaan näyttöruudulla.

Kouvolan Sanomien blogikommentissa vastasin myös pyynnöstä kysymykseen, millainen kalastuksenharrastaja itse olen. Sen voi käydä itse kukin lukemassa, mutta kalastusasetuskaavailua käsittelevästä kolumnistani sanon vielä sen, että sanomalehtijutut kirjoitetaan mittaan, eli kaikkea ei kolumniinkaan kerralla mahdu.

Vielä kerran: harrastan sekä passiivista että aktiivista kalastusta. En ole koskaan saanut yli 90-senttistä haukea, mutta olen uistellut kaverini kanssa yhtenä yönä yli 60 kuhaa. Se oli hieno yö, joka ei ole toistunut. Sellaisia kokemuksia uskon kaikkien kalamiesten haluavan: isoa ja mahdollisimman paljon.

Sen opin tänään, että yhä useampi suomalainen kalastuksenharrastaja päästää saaliin takaisin veteen. Nämä kalanhalaajat niin tehkööt, jos haluavat. Joku voisi sanoa, että he kiduttavat kaloja oman metsästysviettinsä toteuttamiseksi.

On hyvä, että puhe kalastuksesta herättää suuria tunteita, mutta on hölmöä, jos kalastajat alkavat riidellä keskenään. Kyseessä on erittäin hieno harrastus. Sitä ei voi tehdä, jos ei ole kaloja.

En usko, että kalakantoja saadaan kuriin harrastajien vuorokausi- tai kokorajoituksilla. Kannatan Jasper Pääkkösen linjaa. Painostus pitää kohdistaa tehokkaasti, eli suunta tahoihin, jotka aikuisten oikeasti vaikuttavat vesistöjemme laatuun. Tämä ryhmä löytyy edunvalvontajärjestöistä, ministeriöstä ja vesivoiman valjastajista, maanviljelystä ja muusta vesistöjä kuormittavasta työstä, mitä on tehty joko tieten tahtoen, tietämättä.

Joku hakee syytöskohteen myös ammattikalastajista, jotka on pakotettu ryöstökalastamaan luonnonvaraisia eväkkäitä sieltä, mistä niitä ei missään nimessä kannata kalastaa. Olisi kuitenkin typerää kohdistaa tässä kohtaa vihaa yhä harvemmaksi käynyttä ammattikalastajien joukkoa päin. He yrittävät vain tehdä parhaansa vesistössä, jonka ovat pilanneet muut. (Katso edellinen kappale.)

Jalokalojen ja muidenkin, vähempiarvoiseksi koettujen kalojen hyvinvointi on paljon monimutkaisempi asia kuin vuorokautiset vapakalastusrajoitukset.

Henkilökohtaisuuksiin ulottuvien säännösten sijaan enemmän luottamusta ja tehokkaampaa edunvalvontaa vesistöjen parantamiseksi.

 

Kaarneet metsän yllä

12.10.2014 kello 06:48, kirjoittaja: tieaho

Korpit eli kaarneet ovat tulleet elimelliseksi osaksi hirvenmetsästystä. Nämä vanhan kansan pahamaineiset linnut ovat lisääntyneet kymmenessä vuodessa hurjasti.

Ei ajoa, jossa ei kaarne liihottelisi puiden yllä jossain vaiheessa. Klonk, klonk  ja kraak, kraak on syksyisen jahdin perusääniä siinä missä etelään lentävien hanhien joukkohaukut.

Vanhan tarun mukaan susi ja korppi sopivat keskenään, että siivekäs ilmoittelisi sudelle kaikista vaaroista, mitä edessä olisi. Onko tarinan syntyyn  jokin luonnontieteellinen kokemus?

Aika usein  tulee passissa miettineeksi siltä, että kaarneet vahtivat ilmatilaa. Ehkä vain kuvittelen, kun sanon, että jahti on pilalla silloin, kun korpit raakkuvat heti ajon alussa ilmatilassa. Yläpuolelta kuuluva klonk, klonk on takuu siitä, että hirvi suuntaa koira-ajossa toiseen suuntaan.

Tuntemukseni perustuu kymmenen vuoden kokemukseen. Onko muilla samanlaisia kuvitelmia?

Nykyisin hirviajomme tapahtuvat tosin usein niin laajalla alueella, ettei korpin raakkumisella ole juuri vaikutusta, sillä hirvikoiramme Elli on nopea ja toimii laajalla alueella.   Tavallisesti käy niin, että ajo jatkuu ja jatkuu, kunnes hirvi tuntuu menevän sekaisin niin hajuista, tuulensuunnista kuin omista juoksu-uristaan. Kimeästi haukkuvan koiran edessä alkanut jolkotus jatkuu, kunnes pyssy laukeaa.

Viimeksi Elli otti lähtöhajun jo yöllisestä jäljestä, ehkä edellispäiväisestäkin.Sen jälkeen alkoi ravaaminen. Nenä pystyssä Elli seurasi jälkeä vajaat kymmenen kilometriä, kunnes jälki oli kiinni otettu. Seurasimme ajoa puhelimesta, ja parhaat meistä saivat korviimme haukunkin. Olin itse ehkä lähimpänä ampumistilannetta.

Valitettavasti olin passispaikassa, jossa oli edellispäivänä kaadettu hirvi. Raatolintuystävämme olivat yön aikana syöneet hirvensuolet ja –mahan kokonaan. Ainakin ne olivat aloittaneet juhla-aterian, sillä ryhmä kaarneita pyöri kuusten ympärillä jo silloin, kun vielä nostimme ruhoa traktoriin.

Kaatopaikalla oli vuorokautta myöhemmin enää karvaa ja pari kosteaa laikkua. Pikkulinnut pyörivät lähioksistossa, ja – totta kai – ylempää taivaalla pyöri korppi.

Haistoiko hyväpohjaisen ”juoksurataosuuden” väistänyt hirvi kalman hajun, vai ohjailiko sitä taivaalla pyörinyt korppi? En päässyt kysymään, sillä Elli lopetti ajon vajaan kahdenkymmenen kilometrin juoksuun, kun hirvi siirtyi naapuriseuran jahtialueelle. Peltokynnökseen jääneistä jäljistä päätellen ajossa oli ollut iso ja kokenut sarvipää.

Korpin kaveri?

Hirvijahdissa on kaikki muuttunut

5.10.2014 kello 20:41, kirjoittaja: tieaho

Älypuhelin on mullistanut suomalaista metsästystä enemmän kuin mikään siten LA-puhelimen rantautumisen. En ollut paikalla, kun tiiliskiven kokoiset LA-lähettimet otettiin käyttöön, mutta veikkaanpa, etteivät ne rantautuneet käyttöön yhtä nopeasti kuin älypuhelimella käytettävät metsästysapplikaatiot.

Paluuta menneeseen ei ole.  Eläköityneet susitutkijat voivat kitistä, että metsästys applikaation kanssa on liian helppoa, mutta siinähän kitisevät. Hirvenmetsästys on isossa kuvassa metsätalouden hoitoa, johon palaa runsaasti aikaa. Otan itse mielelläni vastaan sen tehokkuuden, jota uusi teknologia tuo metsästykseen.

Sain tästä hyvän vahvistuksen  kauden ensimmäisessä hirvijahdissa, kun tulin poistetuksi vahingossa hirviryhmästämme. Äkkiä olinkin puhelimeni kanssa yksin pisteessä, jonka toki näin puhelimessa, mutta kaikkien muiden sijainti olikin arvoitus. Menossa oli ison alueen passitus, enkä kuullut hirven perässä juoksevan koiran haukkua. VHF-puhelinkin oli mykkänä, sillä kuumassa takaa-ajotilanteessa ei mölistä puhelimeen.

Voi sitä syrjäytymisen tunnetta! Kuuntelin hölmönä, josko tilanne laukeaisi terävään laukaukseen, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Lopulta puolen tunnin hiljaisuuden jälkeen kaveri soitti ja pyysi laittamaan tulet. Tilanne oli ohi, hirvi oli juoksut alueeltamme pois.

Seuraavassa ajossa olin taas ryhmässä, ja näin puhelimestani tilanteen kehittymisen. Aurinko paistoi, eikä keljuttanut lainkaan, kun kuulin viereisestä passista kaatolaukauksen. Olin taas mukana tilanteessa, kiitos applikaation.

Tällä kertaa hirvi ammuttiin niiltä sijoilta, joihin palaverissa oli sovittu porukan levittäytyvän. En kuitenkaan katso pahalla sitä, että jahtia voidaan muuttaa kesken tilanteen, eli joukko voi hakeutua uusiin paikkoihin ilman välillä pidettävää uutta palaveria.

Kun passipaikat tunnetaan vuosikausien takaa, voidaan niihin mennä puhelimella annettujen ohjeiden mukaan kesken ajon. Yhteen kokoontuminen on turhaa. Säästetään aikaa. Vaaratilanteitakaan ei pitäisi syntyä, jos kaikki näkevät toistensa sijainnit puhelimesta. Tekemisen dynamiikka lisääntyy, mikä tuo harrastukseen lisää mielekkyyttä.

Niin, ensimmäisen viikonlopun ryhmäsaalis: vasa ja aikuinen. Mainio aloitus.

Palataan toisen jahtiviikonlopun tunnelmiin ihan pian…

Tammukkaa iloisesti Finnmarkista

21.9.2014 kello 18:50, kirjoittaja: tieaho

Paikallistietoutta kannattaa hyödyntää. Opin tämän taas kantapään kautta heinäkuussa, kun lähdin parin kaverini kanssa Norjan-Lappiin narraamaan sikäläistä kalakantaa.

Joensuulaisen vihjeen perusteella otimme maalikohteeksi Adamsfjordelvan. Laksefjordeniin laskeva joki on loheton, koska vuonoon laskeva putous on liian raju jopa lohelle. Tammukkaa joessa sen sijaan on, vaikka tällä kertaa herkuttelimme lähinnä puukonmittaisilla.

Joen ympärillä on myös harjusjärviä, mutta pysyttelimme etupäässä joella. Yövyimme teltassa, eikä sää olisi heinäkuussa juuri parempi voinut olla. Mäkäräisiä oli toki tuhottomasti, mutta nehän ovat vain pukeutumiskysymys, kuten tulin ikävällä tavalla huomaamaan.

Sain käsivarsiini verevät muistot, kun mäkäräset kiipesivät sormikkaan ja hihasuun alta ylemmäs kyynärtaipeisiin. Laskin yhden iltapäivän aikana saaneeni noin 500 puremaa kumpaankin käteen. Myös kurkusta löytyi muutama sata reikää. Näytinkin pari päivää Kippari-Kallelta, kun käteni turposivat.

Mutta tammukka söi hyvin kaikenlaiseen pintaperhoon.  Vesi oli heinäkuun puolivälissä matalalla.Saattoihan toki olla niinkin, että  ylempää joelta olevasta padosta ei päästetty alavirtaan enempää vettä. Löysimme parin kilometrin matkalta vain matalia suvantoja.

Kaverini näkivät yhtenä päivänä joella pari muutakin kalastajaa, mutta minä en nähnyt ainuttakaan. Mikäs sen hienompaa. Suosittelen Adamsfjordelvania, jos joku haluaa perhostella pientä tammukkaa helpoissa ja yksityisissä oloissa.

Adamsfjordelvanin patotien silta oli vielä reissumme ainana puomitettu kiinni. Tie näytti sellaiselta, että nelivedolla olisi varmasti päässyt pidemmällekin. Kuulimmekin juttua, että patotien perässä olevat isommat järvet ovat hyvän harjus- ja rautuvesien maineessa. Todistamatta jäi.

Haimme aivan sattumalta kalastusluvat alueelle Skoganvarre Villmarkin resortista. Siellähän olikin hyvää suomenkielistä palvelua, ja tiskin takana legendaarinen Kokko-Pena. Kalastava maailma muistaa miehen Kenraali Pancho & pojat Pohjoiskalotilla –televisiosarjoista. Kokon Pentti on se kaveri, joka ohjailee sarjassa Hietalahtea ja Korpelaa näiden kalastusseikkailuissa.

Pena majoitti meidän Adamsfjordelvan jälkeen Skoganvarreen, ja hänen vihjeestään vuokrasimme sähkömoottorilla käyvän veneen Kaggajávrista. KOkemuksesta syntyi ikimuistoinen. Rautua tuli Manulle illallista, ja puhtaalta taivaalta mollottanut aurinko veti kelin pläkäksi. Hiki kirposi rautuja veneeseen vedellessä, ei auttanut mikään. Järven itäpuoli tuntureineen on vaikuttava kokemus.

Kaggajávren rannalla on hyvin varusteltu tulentekopaikka, jossa paistoimme kalat samalla kun jännitimme, painuuko aurinko ollenkaan horisontin taakse. Ei painunut. Penan ohjeiden mukaan paras ottiviehe oli punertavan pronssinen Lotto-lippa.

Sama viehe toimi ottavasti myös seuraavana päivänä, kun nousimme nelivetoautolla varsin huonokuntoista tietä pitkin Savknojávrille. Nyt uistelimme harjusta, jota järvi tuntui olevan pullollaan. Taimentakin on saatu, mutta meillä kokemus jäi harjuksien vetoon uistelemalla ja järven eteläpäähän laskevan joen edessä prehostellen.

Kalaisa kohde, suosittelen. Ainoa vaiva järvellä oli vedenalainen kasvusto. Ruohoa sai nostella kuvista tämän tästä, etenkin järven kalaisalla itäselällä. Kilonen harjus ei ole tässä kohteessa temppu eikä mikään.

Sokerina pohjalla oli tietysti merikalastusreissu Porsangerinvuonolla, noin sata kilometriä Nordkapista etelään. Paikallinen kaveri (Penan järjestämä kaveri, tietenkin) vei meidät perämoottoriveneellä ensin vuononpoukakaan, josta edellisviikolla oli nostettu vajaa 30-kiloinen ruijanpallas. Me saimme naaraamisen tuloksena vain yhden viisikiloisen turskan. Se ei tuntunut hyvältä kovien puheiden jälkeen, mutta minkäs teet. Sellaista on kalastus.

Siirryimmekin lähellä olevan niemenkärkeen. Kala oli heti otillaan. Sain pari vajaa kymmenkiloista molvaa ja muutaman turskan ( 4-7 kg). Kaveri  oli tempomisessaan raivoisaa katseltavaa. Ensin tuli turskaa, mutta sitten jokin isompi.  Ensikertalaisena hän ei tahtonut löytää vieraasta hyrrästä jarrua. Ei olisi helppo tilanne tottuneellekaan vieras kela.

Seurasin vierestä, kun kaveri  yritti kiskoa kalaa ylemmäs. Jonkin verran se onnistuikin, kunnes tuli tenkkapoo. Viidentoista minuutin väsyttely loppui räsähtäen, kun vapa katkesi ja siima irtosi otuksen nokasta. Oppaamme mukaan kyseessä oli todennäköisesti 30-40-kiloinen ruijanpallas.

Arvaa, harmittiko.

Tekniikka petti, kaksi menetettiin

30.9.2013 kello 13:16, kirjoittaja: tieaho

Hirviseurueessa katsottiin kauden ensimmäisenä viikonloppuna enemmän alaviistoon kuin ikinä. Kiitos TrackerHunter, menetimme tämän vuoksi ainakin kaksi hirveä kinnerpuusta.

Kaksi metsästäjää joutui tunnustamaan, että hirvi pääsi jolkottamaan ohi, kun metsästyssovellus meni jumiin ajossa. Voi herran jestas niitä ärräpäitä! Ja vielä tällainen kaatovuosi, jolloin hirviä on vähemmän kuin muutamaan vuosikymmeneen.

Tänään TrackerHunterin etusivulla kerrotaan näin: ”Viikonlopulla osa palveluista tiputettiin Live-ongelmien vuoksi pois päältä. Palautimme noin klo 30.10.2013 noin klo 10:00 kaikki palvelut  toimimaan.”

Suomeksi tämä tarkoittanee sitä, että palveluntarjoaja sai metsästyssovelluksensa toimimaan tänään maanantaina  30.9. kello 10.

Onkohan pojilla ollut  firmassa vähän kiirusta viikonloppuna, kun suomen kielikin on mennyt bugitilaan?

Aloitusviikonlopusta tuli tämän palveluntarjoajan perään pitkä miinus. Oikeudenmukaista olisi jatkaa sovelluksen lisenssiä ensi syksynä viikon pidempään. Tällainen konkreettinen vastaantulo osoittaisi hyvää pelisilmää, jolle metsästäjät varmasti antaisivat arvoa.

Muutehan hirvikautemme Päijät-Hämeen maastossa alkoi mainiosti. Ensimmäisestä ajosta nujerrettiin kaksoisvasat. Bragge-koiramme haastajaksi viime kaudella noussut Elli haki tyylikkäästi hirvet jahtimotituksen ulkopuolelta ja paimensi ne varmalla haukulla kiväärin eteen.

Mutta mutta… kahden sijasta olisi voinut tulla neljä, jos puhelimiin asetettu paikannussofta olisi pelannut oikein. Noh, katsotaan, josko teknologia ensi viikonloppuna pelaisi paremmin.

 

Ai niin, näin ne kaksoisvasat kaadettiin.

Elli, kaikkien hirvimiesten sankari

9.12.2012 kello 11:55, kirjoittaja: tieaho

Tähdenlento! Tämä termi kuvannee parhaiten metsästysseurueemme uusinta jäsentä, eli alkuvuodesta hankittua norjaharmaahirvikoiraa Elliä. Tästä kaunottaresta kypsyi heti rookie-kautena sellainen hirvenseisauttaja,ettei paremmasta väliä.

Hirvikautemme päättyi eilen kahteen vasaan, jotka saatiin samasta ajosta juuri ennen hämärää. Päivä oli täydellinen. Perjantaina satanut paksu lumivaippa teki etukäteistiedustelun helpoksi. Ensimmäiseen passiin oli mukava mennä, kun mottiin johti kahden aikuisen ja yhden vasan tuoreet jäljet.

Kun pienellä porukalla toimii, ja koira on nuori, niin siinähän kävi niin, että hirvet pääsivät pälkähästä. Yksi onnekkaista juoksi meikäläisen ohi vajaan sadan metrin päästä. Mitään ei kuulunut, mitään ei näkynyt. Vain Ellin metsästysapplikaatioon piirtämä viiva kertoi, että läheltä käytti.

Koira haettiin ajon jälkeen muutaman kilometrin päästä tulille. Vasa ja lehmäkin häipyivät metsästysreviiriltämme.

Iltapäivän viimeinen ajo olikin sitten toinen juttu. Siitä syntyi kihelmöivä jännityskuunnelma. Tuskin olin kahlannut passipaikalleni, kun ajomies Roope ilmoitti: ”Elli ottanut hirven haukkuun Esan tiheässä taimikossa. Odottelen vielä vähän aikaa.”

Kuulin Ellin haukun vaimeana edessäni olevan mäen takaa. Olin aitiopaikalla, sillä hyvin todennäköistä olisi, että karkon mahdollisesti ottaessaan hirvet juoksivat minun suuntaani.

Puoli tuntia kului, ja Elli jatkoi haukkumistaan. Jälkikäteen Roope kertoi risukon olleen niin tiheää, ettei hyvää hollia ollut tulla millään. Kuulin Ellin haukun siirtyvän hiljalleen lähemmäs. Etäisyyttä oli vajaat puoli kilometriä. En uskaltanut enää kaivaa puhelinta esiin. Siihen asennetun metsästysohjelman avulla olisin nähnyt koiran sijainnin tarkasti.

Poistin varmistimen ja asetin oikean hanskan niin, että se olisi helppo pudottaa kädestä tilanteen koittaessa. Olin avomaastossa, joten hirven tullessa ainoa vaihtoehto olisi seurata tilannetta liikkumatta, kunnes oikeassa kohdassa pitäisi nostaa ase rivakasti ampuma-asentoon, tähtäys ja pum!

Puolen tunnin haukun jälkeen Roope ilmoitti, että päivä alkaa pimetä. Oli tehtävä jotain. Viisitoista minuuttia vielä haukkua ja lumen vaimentama laukaus kajahti etumaastossa. Roope ilmoitti ampuneensa vasan.

Sen jälkeen alkoi etumaastossa rytistä. Kysyin nopeasti VHF-puhelimessa, mitä tehdään, mutta ampumislupaa ei herunut. Ammuttu vasa oli vielä jaloillaan. Samalla näkyville ravasi lehmä ja vasa. Äkkiä kamera käyntiin ja videokuvaa tilanteesta!

Parivaljakkko nousi viettävää aukkoa suoraan minua kohti. Kuvasin parhaimmillaan ohi menevät otukset kymmenen metrin päästä. Elli haukkui jossain edessä, ja Roope pyysi olemaan varuillaan, jos vaikka ammuttu vasa tulisi lehmä perässä. Tämä ja vasa kääntyivät aukolla suuntaan, jossa Hannu oli passissa. Ilmoitin nopeasti, mitä sinne oli tulossa.

Salamannopeasti käytiin lyhyt puhelinneuvottelu: Hannu sai luvan ampua vasaa, jota olin juuri kuvannut vajaat kolme minuuttia videolle. Se kaadettiin, ja odottelin hetken ase valmiina, josko Roopen ampuma vasa tulisi näkyviin.

Ei tullut. Kaksi vasaa nurin. Ja mikä hienointa, ensimmäinen vasa ammuttiin oppikirjatyyliin. Elli sai upean haukun, pysäytti hirvet ja Roope täräytti. Ja heti perään Hannu täräytti toisen motista ulos pyrkivän toisen vasan. Lehmä meni menojaan. Kuka tietää, vaikka sen sisällä olisi jo uudet vasat kasvamassa…

Voiko hirvi kokea hukkumiskuoleman?

2.12.2012 kello 21:16, kirjoittaja: tieaho

Kymmenen astetta pakkasta, eikä tuntunut missään! Tuulta ei ollut tänään nimeksikään, joten taivaalta satavat lumiset villakoirat eivät haitanneet hirvimetsästystä lainkaan. (Mitä nyt isommat hiutaleet napsahtelivat karvahatun nylonkangasta vasten, mikä vaikeuttaa maastosta kantautuvien äänien kuulemista.)

Tuskin ehdin istahtaa passipaikalle, kun Markon passipaikalta kuului vaimea tussahdus. Heti perään tuli yllättävän lakoninen viesti: hirvi ammuttu. Marko oli muutaman sadan metrin päästä meikäläisestä, pienen jokipahasen toisella puolella.Kaksi kolmesta päästettiin ylläpitämään kantaa seuraavaan viikonloppuun.

Mitä ilmeisimmin hirvet ottivat karkon meikäläisen edustalta hetkeä aikaisemmin. Taisinpa kuulla pari rasahdustakin etuoikealta, mutta ei tullut myöhemmin mieleenkään mennä tarkastamaan tilanne. Kun tuota lunta oli parina päivänä satanut melko lailla.

Miksi karkko? Keksin heti monta syytä: kolmikko kuuli, kun pysäköimme auton passipaikkani lähelle. Kolmikko haistoi auton viereen päästetyn virtsan (2 metriä sekunnissa tuulta juuri hirvien suuntaan). Kolmikko haistoi aamiaiseksi syömäni sipuliteemakkaran… kaikenlaistahan voi keksiä.

Lopputulos ratkaisee. Se riittää porukalle, kun hirvi on nurin.

Nylkemistilanne oli sekin varsinainen jännitysnäytelmä. Kuten tiedetään, hirvi nostetaan nylkyvajassa takajaloistaan kattoa kohti. Nylkeminen alkaa takapuolen seutuvilta, ja nahkaa nyljetäänä alaspäin, kunnes päästään kurkkuun. Näin tälläkin kertaa, ja Markon hämmästys kasvoi, mitä alemmas päästiin. Luodinreikää kun ei löytynyt, ei vaikka oltiin jo lapaluiden kohdalla.

Tässä kohtaa Heikki epäilikin jo, että joen yli ammuttavaksi ravannut hirvi koki hukkumiskuoleman. Juuri jäätynyt joki kun oli hirvien alla pettänyt, ja joukko oli vajonnut hetkeksi uppeluksiin. Jälkeenpäin näimme kaikki Markon ottamalta videolta, miten hirvet kuitenkin juoksivat joelta kuiville hyvissä voimissa.

Mutta jos vettä oli sittenkin mennyt väärään kurkkuun, ja hirvi oli (ohi)laukauksen kajahtaessa saanut keuhkot vettä täynnä jonkinlaisen äkkisydänpysähdyksen?

Leikki sikseen. Luoti löytyi lavan yläpuolelta. Se oli rusikoinut hirven selkärangan hieman lapojen etupuolelta. Sen vuoksi Markon lakoninen ilmoitus ammutusta hirvestä heti ensimmäisen laukauksen jälkeen. Lehmä oli tuupertunut siihen paikkaan. Yleensähän hirvi etenee hyvän osuman jälkeen helposti parisataa metriä.

Saimme siis myöhemmin todistaa apumistilanteen videolta. Kaikki kolme sorkkaeläintä näkyvät kuvassa, ja niistä keskimmäinen putoaa heti laukauksen jälkeen polvilleen. Lakoninen tapaus.

Kolmen ruhon viikonloppu

27.11.2012 kello 20:59, kirjoittaja: tieaho

Taas sama juttu: passiin mennessä tuntui siltä, että tästä ajosta ei tule mitään. Eipä tullutkaan minun kohdalle, mutta viereisessä passissa oleva Hannu pääsi täräyttämään samoilta jalansijoilta vasan ja lehmän. Edellisviikonlopun saamattomuus vaihtui launtaina äkisti toiseen ääriasentoon.

Eikä tässä vielä kaikki: seuraavana päivänä, eli sunnuntaina ajomies Roope otti Elli-koiran auttaessa yksinäisen vasan. Tästä yksineläjästä olimme saaneet vihiä riistakameroiden avulla jo aikaisemmin syksyllä. Täydellinen arvoitus on edelleenkin, miten siitä on tullut orpo.

Hannun edellispäivänä ampuma lehmä oli näet seuramme ensimmäinen tänä syksynä. Olisiko sattunut autokolari? Onhan näitä hirviä jäänyt hirvialueemme tuntumassa kesän jälkeen autojen alle. Ja näyttää hirvikolareita sattuneen muuallakin, kuten Ilta-Sanomien hirvikolarikartta vuosilta 2007-2011 näyttää. Hurjalta näyttää varsinkin Lounais-Suomessa!

Ei ole naapuriseuroistakaan tullut ilmoituksia, että joku olisi ampunut vasan mukana olleen lehmän. Sellainen kun on ehdottomasti kiellettyäkin.

Kun lihaa tuli kolme ruhoa, niin meikäläiseltä meni sunnuntai-iltana yli neljä tuntia, ennen kuin lihoista oli leikattu kalvot pois. Myllyäkin pääsi pyörittämään ihan tosissaan.

Vielä yksi lehmä ja vasa, niin kauden kiintiö on täytetty. Ellei sitten jatketa sen jälkeen pankkihirvillä.

Traktoriakrobatiaa

11.11.2012 kello 20:24, kirjoittaja: tieaho

Okei, taas nitistettiin joukolla yksi sonni. Tällä kertaa ajomies Roope sai otuksen eteensä pöpelikössä. Yksi huolella ammuttu laukaus, ja hyväkuntoinen sonni löytyi kirkkaanpunaisen verivanan päästä matalaan kuusitaimikkoon nurertuneena. Kaksi piikkiä kummallakin puolella.

Siitä se show alkoi. Kaatokriteerit tuli näet huonosti täytettyä, mikä annetaan toki anteeksi, kun sonni tuli yllättäen eteen pöpelikössä.  Vettä ei ollut aivan kaatopaikan kupeessa, ja matkaa tiellekin oli useampi sata metriä. Sohjoluminen maastokin näytti vaikealta.

Mutta niin vaan Esa tuli ja täräytti traktorin melkein ruhon viereen. Yksi parimetrinen oja taisi jäädä väliin. Muutama ruiska vetäjä, ja vetonaruun nokastaan köytetty hirvi oli traktorin vietävissä. Maasto näytti hurjalta: horisontaalista ja vertikaalista kulmaa oli suuntaan jos toiseenkin. Vettä, jäätä ja savista alustaa koko matka. Mutta niin lähti hirvi maastosta kuin pöpö löylystä.

Astinlauta taisi menossa hieman vääntyä, mutta uskomatonta akrobatiaa Esa taas kerran metsässä näytti. Nyt ei heiluteltu jonglööripalloja vaan mahtitraktoria.

Onkohan olemassa vielä kilpailuja, jossa traktorit kisaavat keskenään vaikeassa maastossa? Meillä olisi siihen kisaan voittajakandidaatti valmiina.

Näissä tunnelmissa siis lauantaina. Sunnuntaina palattiin plusasteiden puolelle reilusti, ja koiran varassa oltiin. Yhdessä ajossa taisi motista livahtaa neljä hirveä ulos. No, varmasti ainakin kolme.

Tylsäähän metsästys olisi, jos hirvi ei välillä pääsisi vetämään metsämiehiä nenästä.