Pääkirjoitus: Suomessa lasketaan olympiamitaleita, vaikka ne mittaavat huonosti huippu-urheilun tasoa – Keskustelu urheilijoiden henkisestä kuormituksesta on paljon arvokkaampaa

Aapo Mentula

Topi Raitanen juoksi maanantaina kahdeksanneksi Tokion olympialaisten 3 000 metrin estejuoksussa. Hän oli finaalin paras eurooppalainen. Valitettavasti suuren yleisön muistissa tulos painunee pian unholaan: mitali jäi saamatta.

Suomalaiset yleisurheilijat ovat tehtailleet Suomen ennätyksiä läpi kevään ja kesän. Tokiossa esimerkiksi Sara Kuivisto on juossut jo kolme SE-tulosta. Taso on monessa lajissa laajentunut ja uusia nimiä noussut esiin. Vasta 18-vuotiaat seitsenottelija Saga Vanninen ja moukarinheittäjä Silja Kosonen ovat lupaavimpia suomalaiskykyjä vuosiin.

Silti olympialaisten alla virisi jälleen keskustelu suomalaisen huippu-urheilun heikosta tasosta. Tässä keskustelussa arvokisamitalit saavat kohtuuttomasti painoarvoa.

Ei tule mieleen toista yhteiskunnan osa-aluetta, jossa toiminnan laatua arvioitaisiin yhtä huonoilla mittareilla. Hulluuden taustalla lienee se, että viime vuosisadalla Suomi juostiin ja hiihdettiin maailmankartalle. Medals per capita -verkkosivuston mukaan Suomella on yhä kaikkien aikojen laskennassa eniten kesäolympialaisten mitaleja asukaslukuun suhteutettuna.

Valtava määrä suomalaisia urheilee ammatikseen kotimaassa ja maailmalla. Huippu-urheilu on silti kriisissä, jos näytöksi ei ole latoa olympiamitaleja pöytään.

Mitalikiima luo painetta myös urheilijoille. Kolmiloikkaaja Senni Salminen oli yksi niistä harvoista, joiden odotettiin pelastavan Suomen olympiahäpeältä. Menestystä vaadittiin, vaikka Salmisen yltäminen kolmen joukkoon olisi ollut suuri yllätys puolueettomien vedonlyöntikertoimien valossa. Salminen ei päässyt finaaliin. Se oli pieni epäonnistuminen, mutta draaman kaari rakennettiin hänelle mahdottomaksi.

Viime viikkoina urheilijoiden henkinen jaksaminen on noussut tapetille. Yhdysvaltalainen voimistelija Simone Biles on avautunut peloistaan ja paineistaan. Myös uimari Ari-Pekka Liukkonen on kertonut, miten piinaava ahdistus on vaivannut häntä jo useissa olympiakisoissa.

Tavoitteellinen harjoittelu vaatii määrätietoisuutta. Suurkilpailussa pärjätäkseen on kestettävä kilpailupainetta. Kumpikaan ominaisuus ei tarkoita sitä, että urheilijat olisivat henkisesti poikkeuksellisen järkähtämättömiä.

Bilesin ja Liukkosen herättämä keskustelu on paljon arvokkaampaa kuin olympiahäpeässä märehtiminen.

Kommentoi