Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Lukijalta | Hyvää Kalevalan päivää!

Helmikuun viimeinen päivä on Kalevalan päivä, jota vietetään suomalaisen kulttuurin kunniaksi. Elias Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version, niin sanotun Vanhan Kalevalan, esipuheen 28. helmikuuta 1835. Kalevala on julistettu Suomen kansalliseepokseksi, johon Elias Lönnrot kokosi suomalais-karjalaisia kansanrunoja.

Tiedetään, että Kalevalan sisältämät runot eivät ole suoraan runonlaulajien laulamassa muodossa, vaan Lönnrot muokkasi niitä, yhtenäisti ja korjaili niiden kieliasua sekä siirsi joitain osia runoista toiseen paikkaan ja eri asiayhteyteen kuin alun perin muistiin merkityissä runoissa. Osa on ”siistitty” ja Lönnrot myös runoili ”omiaan” esimerkiksi sankarikuvien luomisessa. Säkeistä kolme prosenttia Lönnrot runoili itse muodostamaan yhtenäisiä juonikuvioita.

Kalevalalla on Suomessa keskeinen symbolinen asema. Se on Suomen kansalliseepoksena nostettu yhdeksi suomalaisen kansallisen kulttuurin kulmakivistä ja merkkipaaluista. Meille on opetettu, että Kalevalan rooli suomalaisessa aatehistoriassa ja kansallisen kulttuurin rakentumisessa on kansainvälisestikin vertaansa vailla.

Kalevalan on nähty ilmentävän ja kuvastavan kansallista henkeä ja yhtenäisyyttä sekä kansallisia ominaislaatuja. Lisäksi Kalevala on antanut suomalaisille useita erilaisia kansallisia sankaruuskuvia. Kalevala on vaikuttanut Suomessa laajasti myös taiteisiin ja tieteisiin.

Kalevalaa on käytetty poliittisiin, ideologisiin ja kulttuurisiin tarkoitusperiin sen ilmestymisestä lähtien. Teos on valjastettu eri aikoina ja eri suhdanteista riippuen palvelemaan erilaisia aatteita. Se otettiin esimerkiksi 1930-luvulla Natsi-Saksan yhdeksi arjalaisuuden merkiksi, kun SS-johtaja Heinrich Himmler innostui suomalaisen aatelismies Yrjö von Grönhagenin ”tieteellisestä” tutkimustyöstä.

Kalevalasta on käyty hegemonista kamppailua siitä, kenelle se ja kalevalainen kulttuuriperintö kuuluvat, ja kuka tai mikä ryhmä sen oikeimmin tulkitsee.

Viime aikoina on puhuttu kulttuurisesta omimisesta myös täällä Suomessa: saamelaisasuista ja -perinteistä, intiaanipäähineistä ja niin edelleen.

Kulttuurin omiminen tarkoittaa epäeettistä toimintaa, jossa ”etuoikeutetun” ryhmän jäsen ottaa käyttöönsä toiselle identiteettiryhmälle kuuluvia piirteitä tai kulttuurituotteita. Tässä mielessä ”me suomalaiset” olemme jo kahden vuosisadan ajan harjoittaneet tätä epäeettistä toimintaa ja siirtäneet Kalevalan perintöä sukupolvilta toisille. Onko siis Kalevala varastettu karjalaisilta?

Karjalaisuutta tutkinut Anneli Sarhimaa kirjoittaa Vaietut ja vaiennetut – Karjalankieliset karjalaiset Suomessa -kirjassaan, että kalevalaisen runouden suomentaminen oli ensimmäinen tietoinen ja poliittinen valinta, jossa Karjalan kieli ja kulttuuri uhrattiin suomalaisuuden hyväksi.

Uuden ajan karjalainen someaktivisti Maura Häkki puolestaan kehottaa suomalaisia luopumaan Kalevalasta ja keskittymään omiin perinteisiin ja kulttuuriin, jotka ovat jääneet pimentoon Kalevalan vuoksi. Hänen mukaansa Kalevala ei ole suomalainen eikä suomalaista kulttuuria.

Elias Lönnrotin ”Karjalan laulumailta” kokoama Kalevala on eräänlainen 1800-luvun nationalismin tuote. Maura Häkin mukaan suomalaiset eivät kokeneet omia perinteitään tarpeeksi kiinnostavina ja eksoottisina, joten ”omaan loisteliaaseen historiaan piti hakea vaikutteita Karjalasta ja karjalaisilta”.

Pitäisikö meidän suomalaisten antaa Karjala ja sen kulttuuri takaisin heille, joille se kuuluu?

Suomalaiset tietävät karjalaisuudesta hämmentävän vähän, vaikka karjala on suomen lähin sukulaiskieli. Kieli on nykyisin uhanalainen, ja sitä puhutaan vain Venäjällä ja Suomessa. Sillä on enää alle 100 000 puhujaa.

Suomessa karjalaa puhuu päivittäin noin 5 000 henkeä, kieliyhteisön jäseniä on noin 30 000. Suuri osa karjalaisista asuu Venäjällä Karjalan tasavallassa, jossa he kuitenkin ovat sodan jälkeisistä historiallista syistä kielellisenä vähemmistönä. Heillä on kuitenkin käytössään karjalankielinen media radio- ja tv-ohjelmineen ja lehtineen. Suomesta puuttuu käytännössä kokonaan karjalankielinen media.

Karjalan kieli on tunnustettu viralliseksi vähemmistökieleksi. Karjalaisten aktivistien mukaan kyse on lähinnä symboliikasta, joka ei vaikuta karjalaisten asemaan. Kieltä ei mainita perustuslaissa eikä sitä pysty opiskelemaan edes valinnaisena kielenä.

Karjalan kielelle toivotaan Suomessakin virallista vähemmistökielen asemaa. Maura Häkki jopa vaatii samanlaista totuus- ja sovituskomissioita kuin saamelaisilla. Hän mukaansa Suomen valtion pitäisi myös pyytää anteeksi karjalaisilta ja hyvittää tekojaan.

Ei oteta, vaan annetaan Karjala takaisin.

Pentti Salin, Myllykoski