Suomen asema pohjoismaisena hyvinvointivaltiona on paitsi meille itsestäänselvyys, myös suhteellisen laajalti maailmalla tunnettu. Muun muassa lapsilisät, ilmainen terveydenhuolto, ilmainen koulutus ja eläkejärjestelmämme ovat vain muutamia monista upeista seikoista, jotka erottavat meidät valtaosasta muista maailman valtioista. Nämä ja monet muut sosiaalipalvelut ja turvaverkot takaavat jokaiselle suomalaiselle mahdollisuuden hyvään ja laadukkaaseen elämään. Onkin siis mielestäni pöyristyttävää, että nykypolitiikassa esiintyy niin paljon keskustelua näiden palvelujen ja turvaverkkojen karsimisesta.
Hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa kritisoidaan usein siitä, että se mahdollistaa niin sanottujen kannustinloukkujen syntymisen. Voin nähdä miksi tämä argumentti on syntynyt, mutta uskon, ettei monilla tätä argumenttia käyttävillä ole todellista käsitystä siitä millaista sosiaaliturvan nojalla eläminen todella on. Haluankin antaa tilanteesta nopean esimerkin.
Itse olen joutunut turvautumaan kansaneläkelaitoksen apuun jo useita vuosia, aluksi mielenterveydestäni johtuvista syistä ja nyt opiskellessani. Rahaa kelalta saan kuukaudessa noin 920 euroa. Tästä summasta 550 euroa kuluu vuokraan, noin 100 euroa laskuihin ja noin 250 euroa omiin ja lemmikkieni ruokiin. Kuukaudessa siis pakollisten menojen jälkeen minulle jää käteen noin 20 euroa käyttörahaa, joka useimmiten kuluu bussi- ja junalippuihin.
Haluaisinkin kysyä, miksi niin suuri ihmisryhmä haluaisi tyytyä elämään koko elämänsä tämänkaltaisessa taloudellisessa ahdingossa, että tämä laskettaisiin laajamittaiseksi ongelmaksi?
Kannustinloukkujen lisäksi toinen yleinen argumentti suomalaista hyvinvointivaltion mallia vastaan on totta kai järjestelmän kalleus. Kun julkinen terveydenhuolto ja koulunkäynti ovat palvelujen käyttäjille kokonaan tai lähes kokonaan ilmaisia, jäävät kulut luonnollisesti valtion ja kuntien maksettavaksi. Tällä hetkellä Suomen valtion jokavuotiset menot ylittävät valtion tulot yli kuudella miljardilla eurolla ja hyvin suuri osa näistä menoista syntyy sosiaalipalvelujen ja tukiverkkojen ylläpidosta. En kuitenkaan näe mitään järkeä reagoida nykyiseen tilanteeseen palvelujen leikkauksilla, vaan pikemminkin näkisin paljon järkevämmäksi tarkoin harkitut veronkorotukset.
Esimerkiksi kokoomuksen viime vuoden esityksestä toimeentulotukien leikkaamisesta ja siitä saatavien varojen kanavoimisesta työnteon verotuksen alentamiseen nousee hyvin usein keskustelua vielä tänäkin päivänä. Vaikkakin näen tämän mahdollisena tapana nostaa työllisyysastetta ja kohottaa valtiomme taloutta, olisi tällainen lähestymistapa silti mielestäni täysin väärä. Me emme voi hyvällä omallatunnolla tehdä tällaisia muutoksia yhteiskuntamme eduksi, jos ne tapahtuisivat yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevien kustannuksella.
On ikävä totuus, että Suomi kokee ja tulee tulevaisuudessakin kokemaan yhä enemmän ongelmia hyvinvointiyhteiskuntamallimme vuoksi. Mallin rasitus Suomen taloudelle tulee kasvamaan entisestään sekä väestönmuutoksen että nykyisen ulkopoliittisen tilanteen johdosta. Uskon silti, että tämänhetkinen järjestelmämme on oikea tie eteenpäin. Jokaisella tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet laadukkaaseen elämään, ja tämänhetkinen sosiaalipolitiikkamme paljolti mahdollistaa juuri tämän.
Teo Rautio