Pärjääkö kolmekymppisen taidoilla nykypäivän peruskoulussa? – Kouvolan Sanomien toimittaja vietti päivän Naukion koulussa

Pärjääkö yli kolmekymppinen nykyaikaisen peruskoulun yhdeksännellä luokalla? Se selviää pian, sillä pomoni pyysi minua palaamaan päiväksi koulunpenkille.

Eihän siinä. Otan yhteyttä vanhaan kouluuni, nykyiseen Naukion yhtenäiskouluun. Rehtori Kai Mikkonen toivottaa minut tervetulleeksi, kunhan en häiriköisi tunneilla. 9A:n lukujärjestyksessä on leivontakurssia, ilmaisutaitoa, biologiaa, äidinkieltä sekä matematiikkaa.

Ennen kuin ehdin panikoimaan koulupäivän sisältöä, alan pohtia opiskelun ulkopuolisia asioita. Miten yläkoulussa pukeudutaan? Tarvitsenko repun? Käytetäänhän yhä kyniä ja kumeja? Tarvitsenko laskimen tai ehkä tabletin mukaan? Käytetäänkö Naukiossa sisäkenkiä vai kuljetaanko sisällä ulkokengissä? Löydänkö oikeaan luokkaan?

Onneksi yhdeksäsluokkalainen sukulaistyttö auttaa vielä edellisenä iltana ongelmieni kanssa. Luokissa ei käytetä kenkiä, ja farkut ja huppari ovat edelleen pätevä koulu-univormu.

Aamulla toikkaroin koulun pihalla, koska vanha tuttu reitti onkin aidattu. Nolona kävelen takaisin ja pääsen alakoulun puolen ovista sisälle. Pimpotan opettajanhuoneen ovikelloa. Minut ottaa vastaan opettaja, jonka nimi menee ohi. Lisänimekseen hän kertoo "häijy ämmä". Opettaja neuvoo menemään oppilaiden joukkoon käytävälle ja opastaa, miten käyttäytyä. Penkille istumaan ja tiukka katse kännykän ruutuun, kuten muillakin.

Käytävällä on hiljaista. Tunnit alkavat viiden minuutin kuluttua. Sisällä on noin kymmenen oppilasta, kaikki kännykkänsä ääressä.

Koulupäivä alkaa kotitalousluokassa leivonnan valinnaiskurssilla. Yhtäkkiä muistan, kuinka kotitalouden tunnilla sulatin housuni, kun juttelin opettajan kanssa ja nousin epähuomiossa istumaan kuuman lieden päälle. Tänään en tekisi samaa virhettä.

Runebergin päivä, jonka häpeäkseni olin unohtanut, on tällä viikolla. On aika laittaa tortut tulille. Työparini Nico toimii keittiössä kuin vanha tekijä. Itse pyörin ihmettelemässä, mistä löytyvät mitat, kulhot, hantuukit ja muut.

Luokassa on yllättävän hiljaista. Ryhmässä on noin kymmenen oppilasta. Joukossa ovat yhdet harrastusporukasta tutut kasvot. On hauskaa törmätä aivan uudessa ympäristössä.

Yllätyksekseni kotitalousluokissa ei enää harrasteta jäynien tekemistä. Kerron, kuinka 2000-luvun alussa piti aina tarkistaa maustepurkkien kannet ennen käyttöä. Joku oli yleensä aina löysännyt vähintään chilipurkin kannen irti.

Runebergintortut menevät uuniin. En ehdi jäämään syömään niitä, sillä seuraavaksi suuntaan ilmaisutaidon kurssille.

Ilmaisutaidon valinnaistunnilla ei olla hiljaa. Tunnin aiheena on äänenkäyttö. Hyppään mukaan harjoituksiin, joita tehdään pienissä ryhmissä. Tehtävänä on luoda erilaisia äänimaisemia. Muut kuuntelevat niitä silmät kiinni ja arvaavat, mistä on kyse.

Viimeisenä tehtävänä teemme Islan ja Veeran kanssa kuunnelman, joka nauhoitetaan kännykällä. Lopulta ryhmien täytyy näytellä toistensa tekemät kuunnelmat.

Olen mielestäni pärjännyt tunneilla tähän asti kohtalaisesti. Toki luokkatoverit olisivat parempia arvioimaan asiaa.

Kun välitunti alkaa, oppilaat levittävät jumppamattoja luokan lattialle. Opettaja kerää heiltä kännykät pois. Aion jäädä jututtamaan oppilaita, mutta pian selviää, että tällä välitunnilla ollaan hipihiljaa. Aiemmin opettajille pidetty hiljainen mindfullness-välitunti on nyt tarjolla myös oppilaille.

Luokkaan virtaa oppilaita. Nähtävästi 25 minuutin hiljaisuus houkuttelee monia enemmän kuin ulosmeneminen. Muutenkin vaikuttaa siltä, että välitunneilla on edelleen tärkeää vältellä opettajia ja notkua mahdollisimman pitkään käytävillä ennen kuin joku tulee ajamaan pihalle.

Suuntaan itse pihalle. On parempi olla häiriköimättä tällä reissulla. Mindfullness ei muutenkaan ole vahvuuteni.

Seisoskelua välitunnilla

Koulun piha näyttää edelleen koulun pihalta. Nuorimmat yläkoululaiset pelaavat pallopelejä ja kiipeilevät lumivalleilla, loput nököttävät ringeissä katoksen alla. Yllätyn, miten vähän oppilaita yläkoulussa enää on. 2000-luvun taitteessa yhtä ikäryhmää kohden olla A-, B-, C-, D-, E-, F- ja M-luokka. Joillakin luokilla oli jopa 32 oppilasta.

Nyt Naukiossa on A-, B- ja M-luokat. Koko koulu varmaan mahtuisi katoksen lipan alle.

Naukio onkin nykyään yhtenäiskoulu. Koulun uimahallin puoleinen pääty on alakoulun käytössä lukuun ottamatta kotitalouden luokkia.

2000-luvun taitteesta kovin moni asia ei ole muuttunut. Oppilaat kerääntyvät tänä päivänäkin välitunneilla tiiviisiin rinkeihin kännykät kädessä. Tosin enää kukaan ei taida pelata matopeliä. Silloin elettiin Nokian 5110:n ja 3210:n kultakautta. Soittoäänet sävellettiin itse ja kummallista pikselimössöä olevista kuvista maksettiin maltaita.

Koulu näyttää samalta, nyt jopa kivasti retrolta. Auditoriossa on yhä sama punainen kokolattiamatto kuin 1970-luvulla. Auditorion pöydillä samat vanhat oppilaiden raaputtamat terveiset. Täytettyjen eläinten kokoelmakin on yhä paikallaan. Vahtimestarin koppikin löytyy, vaikka vaksia ei enää koulussa taida olla.

Koulun kulmalla sijaitseva vanha tupakkapaikka näyttää hiljaiselta, mutta oppilaiden mukaan sielläkin käy toisinaan vielä porukkaa.

Kysyn, käyvätkö oppilaat yhä esimerkiksi uimahallin kioskilla päivän aikana. Saan vastaukseksi, että nykyään koulun alueelta ei saisi poistua. En muista, oliko se ennenkään sallittua, mutta monesti ruokatunnilla piipahdimme uimahallin kahviossa tai Mitäh mitäh -kioskissa.

Äidinkielen tunti jännittää ehkä kaikkein eniten. Ammattiini kuuluu suomen kielen hallinta, mutta esimerkiksi kieliopin termistö ei todellakaan ole enää muistissa. Vielä lukiossa äidinkielen opettajani totesi, ettei Lihvosesta ainakaan kirjoittajaa tulisi.

Äidinkielen tunti alkaa läppäreiden hakemisella varastosta. Minulla ei ole koulun tietokoneisiin tarvittavia tunnuksia, joten saan pienen säätämisen jälkeen käyttööni luokkatunnukset.

Yhdeksännen luokan oppilaat tekevät päättötyötä, johon kuuluu kirja-arvostelun ja kirjailijaesittelyn tekeminen. Kirja-arviota minulla ei tietenkään ole takataskussa. Päätän kuitenkin ryhtyä toimeen ja yrittää tehdä 25 minuutissa kirjailijaesittelyn Kaari Utriosta. Ohjeet heijastetaan kankaalle piirtoheittimen ja kalvojen sijasta nykyaikaisella dokumenttikameralla.

Kirjalähteitä ei ole käytössäni, joten yritän selvitä pelkillä verkkolähteillä. Onneksi Utrion kotisivut ovat kattavat.

Luokan takapenkistä kuuluu pulinaa, ja opettaja joutuu ojentamaan luokkaa. Oppilaat ovat vaihtaneet paikkoja niin, että he ovat päässeet istumaan kavereidensa viereen.

Tunnin jälkeen pyydän opettajaa vilkaisemaan tuotostani. Yhdeksäsluokkalaiseksi tekstini ja lähteidenkäyttötaitoni olisi ollut kiitettävällä tasolla. Omat äidinkielen numeroni taisivat olla 15-vuotiaana seiskan tasoa. En todellakaan tuolloin kuvitellut tienaavani aikuisena leipäni kirjoittamisella.

Välitunnille lähtiessäni kuulen, että luokalla on huomenna matematiikan koe. Varovaisesti kysyn aihepiiriä. Kauhukseni koe käsittelee avaruusgeometriaa. Sinejä, cosineja ja tangentteja siis. Pinta-aloja ja tilavuuksia. Paska.

Luokkaa opettaa entinen matematiikan opettajani, mutta hänellä on kuulemma tänään sijainen. Kun kysyn, vieläkö opettajan tunneilla kuunnellaan radiosta musiikkia, saan osakseni hämmästyneitä katseita ja pään pyörittelyä. Ha! Ainakin joku asia oli siis ennen paremmin.

Haaveilua peräpulpetissa

Ennen matematiikkaa luvassa on vielä biologian tunti. Minut istutetaan tuttuun luokkaan opetusluurangon kaveriksi peränurkkaan. Hyvä muistutus siitä, miltä ehkä näytän muiden oppilaiden silmissä. Olen ennen koulupäivää aloittanut työni jo aamuseitsemältä, joten nälkä kurni jo vatsassa. Sopivasti aiheena onkin pikainen kertaus ruoansulatuselimistöstä.

– Joko teidän kanssa päästiin peräaukkoon asti? opettaja kysyy tunnin alussa.

Ihmetyksekseni kukaan ei jaksa tirskua yllättävälle kysymykselle. Tai sitten kukaan ei uskalla. Biologian maikka on aamulla minut vastaanottanut opettaja eli "häijy ämmä".

Tunnin tahti on tiivis, ja asiaa on paljon. Opettaja tenttaa oppilailta ruoansulatuskanavan osat ja tehtävät. Läpi käydään niin ohutsuolen rakenne, ruoansulatusnesteiden tehtävät ja eri ravintoaineiden tehtävä kehossa. Lipaasit ja pepsiinit ovat aikaa sitten kadonneet päästäni, mutta muilta oppilailta vastaukset onneksi löytyvät.

Sitten on uuden aika. Veren koostumus. Opettaja kehottaa huonon olon tullessa pysymään penkissä ja ilmoittamaan siitä sen sijaan, että säntää penkistä ja pyörtyy.

En muista, että aikoinaan olisi perinteisten kalvosulkeisten kohdalla huomioitu oppilaita näin. Vain sammakkoa ja kalaa dissektioidessa opettaja antoi luvan jäädä pois luokasta, jos sammakon sisäelimien tai kalan silmän tutkimisesta tuli huono olo.

Unohdan kysyä, vieläkö elukoita leikellään biologian tunneilla. Harmi.

Huomaan vaipuneeni ajatuksiini, kun vilkaisen kelloa. Nälkä. Vielä 15 minuuttia jäljellä. Taisin menettää kymmenen minuuttia opetuksesta haaveiluun. Yläselkään sattuu, ja kylmä lattia vetää nilkkoihin. Väsyttääkin jo vähän.

Luokka kohahtaa hieman, kun opettaja kertoo, että hieman myöhemmin biologian tunneilla jokainen voi halutessaan määrittää oman veriryhmänsä. Terveydenhoitaja ottaa sitä varten verinäytteet sormenpäästä. Läpi käydään pikaisesti myös rokotteet ja muistisolujen merkitys niissä.

Opettaja kehottaa kolmesti olemaan pakkaamatta kirjoja vielä reppuun. Osa oppilaista tekee sen kuitenkin. Sen seurauksena koko luokka istuu kellonsoittoon asti odottamassa ruokailun alkamista. Luokassa käy pulina.

Pidän opettajan tyylistä. Ohjeiden noudattamatta jättämisellä on seuraamuksia.

Onneksi opettaja ei huomaa, että puhelimeeni on jäänyt tärinä päälle. Valokuvaaja yrittää soittaa, mutta en voi vastata puhelimeen.

Tapaan valokuvaajan koulun aulassa ja siirryn ruokailemaan. Ruokana ovat vanha tuttu kuoripotut, kellertävänvihertävä broilerikastike ja raastesalaatti. Tuppaudun istumaan luokkatovereideni seuraan. Tiputan kovalla kolinalla mennessäni tuolin viereisestä pöydästä. Vähän nolottaa. Ruoka kuitenkin on hyvää. Harvoin minulla omana kouluaikanakaan oli valittamista kouluruoasta.

Kyselen ysiluokkalaisilta hieman valinnaisaineista ja työrauhasta. Media on kuvannut, kuinka opetussuunnitelman uudistus inkluusioineen on tehnyt ainakin opettajien mielestä koulumaailmasta sekavan ja oppilaille vaikean. Ja ylioppilaskirjoitusten painotukset vaativat jo yläkoululaisia miettimään, mitä aineita lukevat.

Onko näillä ysiluokkalaisilla ollut kova paine valita tulevia opiskeluita varten juuri oikeat valinnaiset oppiaineet? Onko koulussa mahdotonta työskennellä rauhassa?

Ainakaan nämä oppilaat eivät ole stressanneet jatko-opinnoista. Aiemmin välitunnilla jututin toisia oppilaita, jotka olivat suuntaamassa lukioon. Hekään eivät stressanneet valinnaisaineista.

Lounaspöydässä jututtamieni oppilaiden mukaan työrauhakin on kuulemma ihan hyvä. Ainakin heidän luokallaan. Kuten omana aikananikin, oppilaat kyllä tietävät, mitkä luokat ovat rauhattomia ja mitkä eivät.

Ruokailun jälkeen siirrymme ulos. Valokuvaaja ei pue takkia päälleen, vaikka varoittelen, että hän jäätyisi pihalle. Kuvaajalle tulee hetken päästä yllätyksenä, että sisälle ei palatakaan tuosta noin vain, vaan välitunnin ajan tönötetään kiltisti pihalla.

Onneksi pukeuduin toppatakkiin ja paksuihin talvikenkiin. Minulla ei ole viimalta suojanani kaveririnkiä, jossa suojaudutaan kylmältä olka olkaa vasten.

Päivän tiukin koitos

Sitten se päivän vaikein tunti. Yhdeksännen luokan matematiikasta minulla ei ole oikein mitään muistikuvia. Olin kasin keskiverto-oppilas matematiikassa, mutta muistan tuskailleeni juuri avaruusgeometrian kanssa.

Tunnin pitää sijaisopettaja, ja tunnilla on mukana ohjaaja. Ohjaaja jakaa kaikille kokeeseen valmistavat kertaustehtävät. Kipaisen nopeasti hakemaan laskimen itselleni luokan etuosasta. Sydän pamppailee, tästä en ehkä selviäisi kunnialla.

Alkuun helpohkoja yksikkömuunnoksia. 20 000 kuutiosenttimetriä kuutiodesimetreiksi. 2,7 kuutiosenttimetriä kuutiomillimetreiksi. Särmiön pohjan pinta-ala ja tilavuus, kantti kertaa kantti kertaa kantti. Ehkä tästä vielä selvitään.

Ja mitä vielä. Kartion tilavuuden kohdalla muisti alkaa pätkiä. Pitikö käyttää ympyrän sädettä vai halkaisijaa? Kerrottiinko se pinta-alalla? Pitikö se jakaa jollain. Vai sittenkin kartion korkeus kertaa joku pohjan mitta? Ja jaetaan jollain? Selviän tehtävästä joten kuten.

Seuraavaan kompastun. Kuution sisällä olevan pallon ja kuution itsensä tilavuus. Luokassa alkaa olla kova meteli. Ohjaaja ja opettaja pyytävät oppilaita useaan kertaan pienentämään äänenvoimakkuutta. Ehkä radion kuunteleminen olisikin liikaa. Luokka on rauhaton.

Seuraavalla sivulla on ratkottavaksi lisää tilavuuksia, kartioiden pinta-aloja ja lopuksi vinon särmiön tilavuus. Vaikka matematiikka olikin koulussa helpohkoa, yksikään kaava ei ole enää päässäni. Ilman niitä tehtäviä ei pysty ratkaisemaan.

Kuuntelen, kuinka ohjaaja auttaa muita kaavojen käytössä. Saan vinkkejä siitä. Pääsen hieman eteenpäin. Lopulta opettaja heijastaa kankaalle oikeat vastaukset ja ratkaisutavat. Tästä kokeesta olisin saanut arvosanaksi korkeintaan kuusi ja puoli.

Päivä yläkoulussa on hyvä muistutus siitä, kuinka kovaa työtä opiskelu on. 45 minuutin yhtäjaksoinen keskittyminen on vaikeaa ilman harjoitusta. Keskittymisen aihe vaihtuu 45 minuutin välein.

Edellisen tunnin asiat pitäisi saada painettua pitkäkestoiseen muistiin samalla, kun pitää muistella uuden oppiaineen edellisen tunnin asiat mieleen ja oppia uudet. Kaikki tämä tapahtuu yläkoulussa vielä aika herkässä iässä, jossa kiinnostuksen kohteet ovat muuallakin kuin opiskelussa.

Iltapäivän liikuntatunnin joudun jättämään väliin. Ehkä kaikkien onneksi, sillä luistelukertani sitten yläkoulun voidaan laskea yhden käden sormilla.

Epäilen, että työnantajan vakuutus ei olisi kattanut kaikkia syntyneitä kuluja.